Valoa tunneliin

Viimepäivät ovat kuluneet enemmän tai vähemmän matalissa tunnelmissa johtuen maailman synkistä uutisista. Välillä ajatukset on pakko kiskaista aurinkoon, joka tekee kevättä vauhdilla. Sisällä voi kääntää katseen pieneen ja kauniiseen, vaikkapa juorun somaan kukkaan, kun oikein ahdistaa.

Välillä tuntuu, että maailmaa tarkastellaan omasta pienestä avaimenreiästä tai kuplasta, kuten tästä lasipallosta, joka toistaa viherkasvin keskeltä talvisen pienoismaailman.

 

Sain pallokastelijoita joululahjaksi ja ne ovat kyllä erittäin toimiva ratkaisu "juopoille" kasveille kuten viirivehkalle ja kahvipensaalle. Miten ne toimivatkin näin hyvin. Pallo annostelee veden sopivasti kuivuvaan multaan. Välillä toki kastelen myös kannulla, mutta palloista on suuri apu.

Pitäisi pikkuhiljaa ryhtyä miettimään kevään siemenkylvöjä, mutta nyt ei oikein irtoa. Televisiota ja nettiä tulee tuijotettua. Välillä sentään hoitelen huonekasveja. Toivottavasti kevät tuo valoa joka suhteessa tullessaa.

Viherpeukalo osoittaa heräämisen merkkejä

 
Pitkän talven jälkeen tulee kevät, aina. Ei ehkä ihan vielä, mutta valon ja lämmön suuntaan mennään ja viherpeukaloni heräsi kuin heräsikin talvikoomasta. Luulin, että olisin sen jo kokonaan kadottanut, mutta tänään innostuin vaihtamaan multaa huonekasveille ja jakamaan jättisuuriksi kasvaneita kasveja.

  

Eikä päivääkään liian aikaisin. Vai mitä sanotte viirivehkasta? Kasvi on imenyt vettä kuin pesusieni ja olen ollut hyvin tietoinen sen jakotarpeista, mutta laiskotellut asian suhteen useamman kevään. 

 

 

Kun lopulta onnistuin kiskomaan kasvin liian pienestä ruukusta, mullasta ei ollut enää tietoakaan.  Pelkkää juurta ruukku täynnä! Paakkuun ei paljain käsin pystynyt, vaan piti ottaa puukko avuksi jakamiseen. Toivottavasti kasvi selviää jako-operaatiosta, kun oli jo ehtinyt kukkiakin kasvattaa.

 

 

 

Entäpä sitten valkotupsukki tai Eevan esiliina tai elefantin korva, millä nimellä sitten olettekaan tämän vanhan perinnekasvin oppineet tuntemaan? Yhtenä aurinkoisena talvipäivänä huomasin, että valkotupsukkini oli halkaissut ruukkunsa. Purkki oli täynnä poikasia, jotka ilmiselvästi odottivat pääsyä laveammille kasvualustoille. Tänään nekin pääsivät omiin ruukkuihinsa.

 

Ruukkujen vaihto on sotkuista puuhaa. Vaikka kuinka yrittää välttää mullan leviämistä, kylpyhuone oli taas kuin tasitelun jäljiltä. Monta uutta pientä istukaista kuitenkin pääsi multiin. Suurin aloe vera odottaa kevään tässä väliaikaisessa ruukussa ja pääsee taas kesäksi pihalle, missä se on ainakin aiempina vuosina viihtynyt erinomaisesti. Ja aina jää poikasia myös jakoperää.

 

 

Santutkin siirsin isompiin saviruukkuihin. Jospa ne innostuisivat kukkimaan. Edellinen kukinta päättyi joulun tienoilla.

Anopilta peritty orkidea jaksaa kukkia läpi talven. Ei isoja kukkia, mutta kestäviä. Ystävänpäivän aattona tulin ajatelleeksi, että useimmat huonekasveista ovat joltakin saatuja tai perittyjä. Montaakaan en ole itse ostanut.

Kukkia hoitaessa on hauska muistella, keneltä poikaset ovat kotoisin. Esimerkiksi: Viirivehka entiseltä työkaverilta Heleniltä, santpaulia ja orkidea anoppivainaalta, aloe vera on äitini tuoma ja valkotupsukki on asustanut Toimelassa jo 1950-luvulta saakka Aune-mummun ajoista.