Talven ihmemaa

 

Onhan tämä talvi käsittämättömän ihana, vaikka pakkanen välillä meinaa jäädyttää sielunkin ja lunta on joka paikka täynnä. Parin vesitalven jälkeen kunnon vanhanaikainen lumitalvi on tuntunut luksuslomalta.

Sain toissajouluna mieheltä lahjaksi potkukelkan ja viime jouluksi ostin minä puolestani hänelle oman kelkan. Halusin uskoa, että ilmastonmuutoksesta huolimatta vielä saisimme nauttia myös kelkkakeleistä. Ja olemme todella nauttineet. On potkuteltu kylänraitilla ja merenjäällä.

Lapsuustalvet tulevat elävästi mieleen, kun hohtavanvalkoisten, puhtaiden hankien keskellä kelkalla kulkee lenkillä tai kauppareissulla. Täällä maalla potkukelka on kunnon talvikelillä tärkeä kulkupeli myös ikäihmisille, jotka eivät autoile tai pyöräile. Tosi kätevä, vaikka paikallinen rautakauppia totesikin ennen joulua, että potkureita ei enää kannata pitää valikoimissa. Pidin pääni ja ostin viimeisen varaston perukoilta. Onneksi ostin!

Kai lumi joskus sulaa poiskin. Ei sitä ainakaan marjapensaiden tukipuiden päälle enää enempää mahdu. Ja lumenkolaaja on kovilla, kun penkat ovat kasvaneet miestä korkeammiksi. Hyvää kuntoilua, yritän vakuuttaa!

Talviloma vietettiin koronaoppien mukaan kotimaisemissa. Mikäpä oli viettäessä, kun joka puolella on vastassa postikorttimaisema. On meillä ihmeellinen maa ja ihanat vuodenajat.

Ruusu naisille

Hyvää ja tasa-arvoista naistenpäivää kaikille. Sain ruusuja, toivottavasti tekin. Ellet tänä vuonna sattunut saamaan naistenpäiväkukkia, niin tässä on ainakin kuvana jaossa ruusu myös sinulle.

Naistenpäivä oli vähän pilvisempi kuin eilinen lauantai, mutta molempina päivinä kävin ulkoilemassa meren rannoilla. Talvi on ollut niin kehno, että kauemmas jäille ei ole asiaa, mutta lähirannoilla jää oli kelkkailtavassa kunnossa.

Uskalsin mennä, kun tiedän, että kesälläkään tuolla ei pääse hukkumaan. Vettä on sen verran vähän. Rannolla oli luodevettä, mutta muualla huippukeli potkukelkalle. Myötätuulessa matka taittui lähes itsekseen.
 

Eilen euroviisukarsintoja  kuunnellessa innostuin värkkäämään lankalintua askartelulehden ohjeen mukaan. Näytti niin yksinkertaiselta, että ajattelin tehdä parvellisen sinitiaisia ja toisen pikkuvarpusia. Toisin kävi. Ilta hurahti tätä yhtä värkätessä ja siitäkin tuli epätasainen ja takkuinen.

Mitenkähän alakoululaiset onnistuvatkin näissä niin hyvin? Minulla on askartelusormi keskellä kämmentä heti, jos pitää liimata ja leikellä. Neulominen ja virkkaaminen vielä onnistuu, mutta askertelun jätän suosilla muille. Tämä yksilö jääköön todistukseksi pääsiäistä odottelemaan.

Lumitalvea

Kyllä talvi on kaunis, kun se on oikea luminen pakkastalvi. Toimelan näkymät muistuttavat pitkästä aikaa lapsuuden lumitalvia. Kesä on ihana, mutta hienoja ovat myös lumiset ja kuuraiset oksat kuulasta sinitaivasta vasten. Vielä kun ensimmäiset auringonsäteet valaiset.

Aivan sama sattuuko kameraan riippakoivu....

...tai vanha, käppyrä männynrohjake. Ovat kuin purkista huurrettuja.

Kinokset kasvavat ja lumitöiden tekijällä kunto nousee. Pihavalot uhkaavat upota hankeen, eivätkä talventöröttäjätkään kohta enää nouse esiin.

Katot keräävät lumikuormaa. Pitäisiköhän jo huolestua lumen painosta, suvikelejäkin on ollut?

Lintulaudat tyhjenevät joka päivä. Ruokintapaikoilla käy kuhina ja aurinko innostaa jo pieneen lirkutukseen. Tällä kertaa lauta oli tyhjä jo puolilta päivin.

Ruokaa linnuilla riittää. Pihlajat tekivät viime kesänä ennätyssadon. Jostakin syystä tilhet eivät ole pihlajia vielä putsanneet, vaan marjoja on runsaasti. Myös orapihlaja-aita on saanut pitää punaiset palleronsa

Lumitöiden tekijä ehkä huokailee, mutta perennat ja sipulikukat kiittävät kunnon talvea. Paksun lumipeitteen suojissa on hyvä uinua talviunta.

Minulla on tapana ostaa joulumyyjäisistä vanhan ajan risuluuta. Monena talvena se on jäänyt koristeeksi, mutta tänä vuonna notkean risuluudan teho on pitkästä aikaa tullut todistetuksi. Kevyt pakkaslumi lentää aamulla portailta hujauksessa risuluudalla. Paljon helpommin kuin kaupan katuharjalla. 

Ja miten upeita potkukelkkakelejä! Vanhalle kansakoululleni olen potkaissut kelkalla joogaan ja jumppaan yhtä nopeasti kuin lapsena kouluun. Teitä ei ole tarvinnut hiekalla pilata, kun on ollut sopivat pakkaset.

Vanha kelkkarämä on kovilla. Harkitsen jo uuden hankintaa, jos talvet tällaisiksi jälleen muuttuvat.

Mitäpä näistä sanotte? Löysin vintiltä 1970-luvun huopatossut, joita käytin itse lukiolaisena ja joilla myös tyttäreni tarpoi lukiolaisena koulun penkille. Alkaa mennä jo vähän liian nostalgiseksi... Huopikkaat on helppo napata jalkaan ja niillä on hyvä kahlata sytyttelemään lyhtyjä pihalle. Kunhan on pakkanen ja nyt sitä on riittänyt.

Kevättä kohti hiihtäen, kelkkailen ja huopatossuillen. Mikäs sen mukavampaa.

Nostalgiaa ja tunnemyrskyjä

Nämä ovat tuiki tavalliset lapaset. Niinhän sitä luulisi, mutta tänä jouluna juuri nämä lapaset saivat lapsuusmuistot tulvimaan mieleen. Äitini oli kutonut nämä minulle joululahjaksi. Minulla oli lapsena aina samanlaiset "nyppylapaset", jotka pitivät kätöset lämpiminä vaikka päivän hiihtoreissulla tai luistelemassa. Seuraavan kuvan nurin käännetystä näkyy, miksi nyppylapaset ovat erityisen lämpimät.

Nurjalla puolella jokaisen kuviosilmukan kohdalle pyöritellään sormen ympäri muutama kiekka lankaa lämmikkeeksi. Äiti on tarkka tekijä ja nämäkin lapaset ovat huolellista työtä. Äiti ei kuitenkaan ole niitä mummoja, jotka joka joulu käärisivät jokaiselle lapselle ja lapsenlapselle pakettiin itse kudottuja sukkia ja lapasia. Sen vuoksi nämä lapsuuden lapaset liikauttivat jotakin sisälläni.

Luultavasti osa syy nostalgiamyrskyyn oli lapasten keskellä näkyvä koru. Tytär oli askarrelut sen minulle lahjaksi ensimmäsestä lapsuuskuvastani. Olin otettu. Tästä tulee varsinainen voimakoruni.

 

Aina sanotaan, että itse tehty lahja on paras. Niinhän se on, ja erityisesti tänä jouluna omin käsin juuri minulle valmistetut lahjat osuivat ja upposivat. Myös nämä miniän tekemät namit, joissa kirpeä karpalo oli saanut toffeekuoren.

Meillä oli Toimelassa ihanat joulusäät ja talo viikon verran täynnä nuorta polvea. Olin vain ja nautin nykyisin niin harvinaisista hetkistä, kun jälkikasvu on yhtä aikaa paikalla. Pelattiin paljon, syötiin paljon ja puhuttiin paljon. Mitäpä sitä muuta.

Ensimmäisenä arkena minulla oli iltavuoro. Pakkasaamu oli kaunis ja kaikki muut vielä vetelivät sikeitä, kun vetäisin käteen nyppylapaset, otin potkukelkan ja kiersin Mäntyperän lenkin. 

Liukkaassa kelissä potkuttelin reipasta vauhtia ohi lapsuuden luistelujään Pikkujoen rantaa, Lestijoen vartta ja urheilukentän metsikön vierestä, mistä mentiin lapsena polkua pitkin Meksin kallioille koko päiväksi laskemaan mäkeä ja hiihtämään.

Nostalgiaretki potkukelkalla nyppylapasten kera vei minut pitkäksi aikaa lämpimiin muistoihin ja tunnelmiin. Se joulussa ja perhejuhlissa taitaa ollakin parasta. Ja se, että kerrankin on aikaa tunnelmoida ja antaa ajatusten viedä. Arjessa kun on aina tuhat ja sata välttämätöntä askaretta tehtävänä.

Sain joulutervehdyksenä myös muratin. Lahjan tuoja muisteli hieman epäröiden vanhaa sananpartta: "Kun muratti tulee ovesta sisään, rakkaus menee ikkunasta ulos." Onneksi en usko ennustuksiin, eikä tällaisesta ole mitään merkkejä. Kiitos muratista, sitä minulla ei vielä ennestään ollutkaan.

Eppu-kissa nautti tänä jouluna erityisen paljon paketeista. Sekä paketointivaiheessa että roskavaiheessa. Joulu oli jokaisella.

Amaryllikset ovat kiitollisia joulukukkia. Ne ilahduttavat pitkään sekä punaisina että valkoisina.

Pakkasukon myötä oikein onnellista ja ihanaa uutta vuotta 2017. Tapaamisiin ensi vuonna!