Syksyn merkkejä ja kesän jälkimaininkeja

 

 

Joskus olen kuvitellut, että ruskan värit tulevat vasta pakkasen puraistessa. Joka syksy huomaan, että luulo ei ole tiedon väärti kun katselen taloamme kiertävää imukärhivilliviiniä. Se alkaa järkähtämättä siirtyä syyspukuun, vaikka pakkasista ei olisi vielä tietoakaan. Tänä vuonna villiviinillä on suorastaan häikäisevän punainen ruskaväri.

 

 

 

Yhtenä aamuna olen jo rapannut auton ikkunat, mutta vielä silloinkaan kesäkukat eivät paleltuneet. Jotenkin hämmentää asioiden päällekkäisyys ja yhtäaikaisuus. Pelargoniat puskevat uutta, entistäkin voimakkaamman väristä kukkaa ja samaan aikaan niiden lehdet muuttuvat punaisiksi.

 

 

Kesä oli suotuisa myös useille monivuotisille kasveille. Vanhan ajan joriinit kukkivat yhä ja kasvavat korkeutta. Mukulat pitäisi ehtiä nostaa ylös ennen pakkasia, mutta eihän näitä voi vielä mennä kaivelemaan.

Monenmoista hattivattia puskee nurmikolla ja purskahtelee ruohonleikkuriin. Valitettavasti en tunne sieniä kunnolla, enkä niitä poimi. Tykkään kyllä sienistä, mutta en ole opetellut sienestämään. Tänä vuonna se vähän harmittaa, kun metsät puskevat syötäviä sieniä enemmän kuin koskaan. Nämä pihan "koristesienet" kukoistavat myös.

Syksy vai sittenkin kevät venetsialaisviikonloppuna?

 

Yksi rungollisista Palibin-pikkusyreeneistä ei osaa päättää, olisiko jo syksy vai olisiko sittenkin alkukesä. Puolet kasvista alkaa olla syksyisen ruskan väreissä. Toinen puoli taas on edelleen syvän vihreä ja on viime viikkoina työntänyt esiin uusia kukkia. Hmm. Mistähän tämä kertoo?

Tämän keväisen kukkaloiston sain sen sijaan aikaan ihan itse. Ainahan kukkakauppiaat ovat suositelleet orvokin alasleikkaamista kesällä ja luvanneet uusintakukintaa syyskesällä.

En ole ennen raaskinut leikata, mutta tänä vuonna tein rajun operaation. Helteinen kesälomaviikko reissussa oli tehnyt orvokeille tepposet, eikä niissä juuri ollut kotiin palatessa säälimistä. Sakset vain soimaan.

Muutama viikko piti odotella, mutta elokuuksi orvokit ehtivät taas hehkeään kukkaan. Kyllä ammattilaisia on uskominen!

Sade on viime viikkoina pieksänyt ja ryvettänyt lähes kaikki kesäkukat, mutta johan tässä ollaankin syksyn kynnyksellä.

Vietimme eilen huvilakauden päättäjäisiä eli täkäläisittäin venetsialaisia veden äärellä tulien loimottaessa. Tunnelmalliset tulet ovat se perinteinen tapa viettää venetsialaisia. Itse en perusta ilotulitteista, joita niitäkin naapurustossa paukkui. Ne eivät kuulu minun venetsialaisperinteisiini, vaan hiljaisuus ja luonnon äänet rannoilla.

Sää suosi venetsialaisia. Tyyni ilta oli kaunis ja auringonlasku aloitti tuli-iloittelun.

Rantasauna hämärtyvässä, tyynessä illassa on nautinto. Muutama vesilintukin uskaltautui rannoille uiskentelemaan. Näistä tunnelmista on hyvä siirtyä kohti syyspuuhia.

Siemenkotien kaunotar

 

Olen tähän saakka pitänyt unikonnuppua nuppujen ja siemenkotien kuningattarena. Nyt se on saanut kovan kilpailijan. Kelloköynnöksen massiivinen siemenkota on käsittämättömän kaunis työntyessään esiin.

Kelloköynnös ylipäänsä on kaunis ennen kukintaa nuppuineen ja varsinkin isojen kellokukkien avautuessa. Mutta syksylläkin se on hieno. Keräsin muutaman oksan maljakkoon. Näyttävät kestävän hyvin sisälläkin.

Aila-myrsky ei tehnyt meidän pihalla muuten tuhoa, mutta aringonkukat se kaatoi. Pitkiksi hujopeiksi venähtäneet varret lakosivat pitkin nurmikkoa. Kun pieniä kukkia oli vielä  aukeamassa keräsin niitäkin maljakkoon. Pieniä syysaurinkoja keittiössä.

 

Kesä ja syksy yhtä aikaa

Sää on edelleen lämmintä kuin kesällä, eikä meillä täällä meren rannalla ole nähty vielä yhtäkään pakkasyötä. Siitä huolimatta ruska on kaunis, maailma täynnä värejä. Ei ruska pakkasta näytä tarvitsevan.

Osa puista on jo lehdettömiä, mutta samaan aikaan saamme vielä kerätä satoa. Tänään poimin viimeiset omenat puusta, andovkat. Kuukausimansikkaa kypsyy yhä. Haen silloin tällöin kourallisen aamupuuron päälle. Viimeksi tänään, vaikka lokakuuta jo eletään.

Viimeiset tomaatit ovat kypsymässä kasvihuoneessa. Tai siinä muoviteltassa, joka kertakäyttöisestä minikasvihuoneesta on tässä vaiheessa syksyä jäljellä. Se ei enää näytä kauniilta, mutta viimeksi toissapäivänä keräsin pussillisen kypsiä pikkutomaatteja. Samoin ananaskirsikoita.

Perunat nostettiin viikko sitten. Samoin porkkanat.

 

Kasvulavat on tyhjennetty ja täytetty kesän aikana kerätyllä talousjätekompostilla. Se saa maatua laatikoissa talven. Keväällä komposti levitetään laajemmalle ja taas kasvaa.

Ruohonleikkaus kuuluu inhokkipuuhiini, mutta tätäkin härveliä piti kerran tälle kesälle ulkoiluttaa. Osittain ruohonleikkuu meni kyllä lehtien silppuamiseksi, mutta sinnepähän silppuuntuivat höysteeksi.

Silppuamisesta puheenollen. Silppusin tänään myös oksia oksasilppurilla. Se on puolestaan lempipuuhiani. Oksasilppuri ei pidä yhtä kovaa meteliä kuin ruohonleikkuri ja homma on kevyempää. Isonkin kasan oksia saa hetkessä silputuksi ja lopputuloksena on muutama ämpärillinen kateainetta pensaiden juurelle. Tällä kertaa katteen sai elokuussa istutettu karviaispensas. Oksien silppuaminen on palkitsevaa puuhaa.

Olo on säiden suhteen ristiriitainen. Samaan aikaan, kun syysistutuksia tehdään, osa kesäkukista porskuttaa vielä täyttä häkää. Riippupelargonia oli elokuun sateissa vähällä hukkua. Kun pelastin sen katon alle, kasvi elpyi ja aloitti uuden kukinnan. Miten näitä nyt pois heittää, ei mitenkään.

On kesää jäljellä, mutta toisaalta eletään ihanan raikasta ja kuulasta syksyä.

 

 

Syksy on ollut ihmeen lämmin ja aurinkoinen. Lintujen siementämät auringonkukat ovat loistaneet myös parhaansa mukaan. Usein linnut onnistuvat siementen kylvössä paremmin kuin minä, niin tänäkin vuonna.

 

 

Liekö tämä puutarhurin vai sopivasti tulleiden vesisateiden ansiota, mutta kuluneena kesänä syysleimut kukkivat upeammin kuin koskaan. Perannapenkkini on kivien sisään rakennettu "rinne", jota kuiva kesä koettelee. Nyt saatiin riitävästi vettä ja kukintaa riitti myös pitkälle syksyyn.

Kesäkukatkin vielä jaksavat sinnitellä. Yöpakkaset ovat odotuttaneet yllättävän pitkään tänä vuonna. Ei ole edes tarvinnut peitellä kukkia, enkä enää moiseen taida ryhtyäkään. On jo aika syksyn ja talvilevon.

Päivällä aurinko vielä hellii, mutta iltaisin on mukava sytytellä apuvaloja. Sekä eläviä lyhtyihin, että keinovaloja lehvistöjen suojiin. Rantasaunallekin saa nykyisin tunnelmaa aurinkokennovaloista ja tarvittaessa apuja löytyy paristoista, jotka riittävät lampuissa ajastimella yllättävän pitkään. Vuodenaikojen vaihtelu on parasta!

 

Tilhen kylpyhetki

Orapihlaja-aidassa oli tänä syksynä marjoja enemmän kuin koskaan ennen. Punaiset helminauhat pensaissa innostivat paikalle myös valtaisat tilhiparvet. Orapihlajanmarjat näyttävät olevan niiden herkkua.

Ruokahetken jälkeen tilhet päättivät kylpeä keskellä pihatietä kuralätäkössä. Peseytyminen suoritettiin perusteellisesti katsojista tai pihaan pyrkivistä autoista piittaamatta.

Enpä ole ennen moista vesiesitystä nähnyt. Tutkittiin, uitiin, sukellettiin ja pörhistettiin höyhenet. Joskus olen nähnyt pikkulintujen kylpevän vesiastiassa, mutta tilhelle näköjään sadevesilätäkkö on juuri sopiva paikka.

Mitä teille kuuluu kukkasipulini?

Satsasin tänä(kin) syksynä enemmän kuin tarpeeksi kukkasipuleihin. Tuli isoa ja pientä tulppaania, kerottua ja yksinkertaista. Lisäksi vähän krookuksia ja pikkunarsisseja.

Kesä oli kuiva ja alkusyksy lämmin. Niinpä sipulit tuli laitettua multiin aika myöhään lokakuulla. Pian istutuksen jälkeen alkoikin sataa reippaasti ja sadetta tuli ja tuli. Sateen jälkeen saimme sitten saman tien pakkasta ja luntakin, mutta aika ohuesti.

Nyt vähän mietityttää, mitä sipuleille mahtaa kuulua. Ehtikö maa kuivua ennen pakkasia riittävästi vai jäätyivätkö sipulini? Ja kaivoinko ne riittävän syvälle?

Ei ole montaa vuotta syksystä, jolloin vettä satoi viikko tolkulla ja saman tien iski -20 asteen pakkaset. Silloin sipuleille kävi huonosti. Useimmat paleltuivat tai eivät kukat ainakaan nousseet maasta keväällä. Toivottavasti nyt ei ole käynyt yhtä huonosti, vaan pieni lumikerros suojaisi riittävästi. 

Tätäkö pohtii myös kissavanhuksemme Eppuli, kun katsoo kauas ja ihmettelee? Oikeasti Eppu ei ole huolissaan kukkasipuleista, vaan talvesta ja tarkenemisesta. 18-vuotias kissa tulee vuosi vuodelta viluisemmaksi ja inhoaa pakkasia, lunta ja talvea ylipäänsä. Tämäkin kaihoisa katse taitaa suuntautua lämpimiin sisätiloihin.

Eppu on vielä elämänhaluinen, vaikka kuulo on mennyt. Näkö kuitenkin pelaa ja ruokahalu on hyvä.

Syksyn ja talven rajamailla

Neljän kuukauden blogipaaston jälkeen heräsi tänään tunne, että on palattava Toimelan pihaunelmien pariin. Oli elämässä vaihe, johon blogin kirjottaminen ei oikein mahtunut, eikä valokuvaaminenkaan. Tänään kaivoin kameran komerosta, kun aurinko pitkästä aikaa paistoi kuin keväällä. Puhalsin pölyt pois ja tallensin muutaman hetken pihalta.

Pyhäinpäivä on usein rajapyykki, jolloin syksy vaihtuu talveksi. Niin näyttää käyvän tänäkin vuonna. Viimeiset pihakalusteet nököttävät hiukan surullisina lumen keskellä, vaikka tavallaan on myös kaunista.

Puuhun unohtunut omena on saanut lumihatun. Vieläköhän tuo olisi syötävä, kun ei ole linnuillekaan maistunut?

Makamikin kauniit pikkuomenat eivät maistu kenellekään, vaan lussahtavat pakkasessa. Ehkä nämäkin jollekin hätätapauksessa maistuvat ennen seuraavaa suvea.

Vuorenkilvet vielä sinnittelevät lumivaipan keskeltä punaisina ja vihreinä. Tässä ajassa ovat kaikki vuodenajat läsnä ennen hyytävien pakkasten ja metristen lumihankien tuloa.

Pidän syksystä, kun kesän menettämisen haikeudesta pääsen yli. Varsinkin tällaisista kuulaista ja aurinkoisista päivistä kuin tänään. Illalla voi hyvällä omallatunnolla käpertyä sohvan nurkkaan tekemään käsitöitä ja katsomaan tv-sarjoja.

Pimeää ja kaamosta olen jo jonkin aikaa torjunut kirkasvalolampulla ja parilla valokranssilla ikkunassa. Tänään annoin periksi ja ripustin myös pihalle pikkupuihin paristoilla toimivia, ajastettavia valosarjoja. Nythän ne ovat pimeydessä juuri oikealla paikalla.

Syysmietteitä

Hohoi, onkohan täällä vielä vastaanottajia? Ensimmäistä kertaa blogini viisivuotisen historian aikana tuli yli kuukauden tauko Toimelan postauksissa.

Syksy ja pimeys ovat niitanneet minut työpäivän päätteeksi nojatuoliin. Ehkä olen hidastunut vanhetessani niin paljon, että aika ja voimat eivät enää riitä koko ajan kaikkeen.

Pihan syystöissä olen ollut tosi laiska tänä syksynä. Viimeisiä haravointeja olisi vielä odottamassa ja tänään ajattelin syreeninlehtiin iskeä, kun kerrankin on valoisaan aikaa luppoaikaa.

Viikko sitten heräsin sen verran kaamoskoomasta, että lenkkeilin läheiselle kalliolle meren äärelle ihastelemaan matalalta paistavaa aurinkoa yhdessä joutsenten kanssa.

Meillä olikin jo hento lumivaippa maassa lokakuun viimeisinä päivinä. Nyt se tosin on sulanut pois ja taas pääsee pihapuuhiin.

Kun aurinko sattuu sopivasti, värejäkin vielä löytyy syksyisestä luonnosta. Pihalla lehdet ovat pudonneet. Onhan toki jo marraskuu.

Heräsin ajan kulumiseen, kun löysin vintiltä valkoisen marraskuunkaktuksen lähes kukassa. Tämä yksilö on ulkoillut kesän portailla ja kasvanut niin laveaksi ja leveäksi, että se ei enää mahdu ikkunanlaudalle. Tiedä mihin tämän nyt sijoittaisin kukkiaan esittelemään.

Punainen serkku tulee vauhdilla perässä, nuppuja on runsaasti. Minusta on joka syksy yhtä ihmeellistä, että jotkut kasvit katsovat synkimmän ja pimeimmän vuodenajan parhaaksi ajaksi puhjeta kukkaan!

Tilhet orapihlajaherkuilla

Tilhi on todella kaunis lintu. Sitä vain ehtii harvoin kovin pitkään seurailla, kun tilhiparvet ovat niin nopeita liikkeissään. Orapihlajan marjat maistuivat tilhille hyvin. Ilmeisesti täälläpäin on tänä syksynä niin vähän pihlajanmarjoja, että orapihlajatkin kelpaavat.

Mietiskellään varmaan, kumpi ehtii ensin tuohon marjaterttuun. Viimeiset punaherukat nämä kaverit pistelivät poskiinsa ennätysajassa. Ei jäänyt marjan marjaa. Eipä se haitannut, kun pakastin oli jo pullollaan marjoja.

Orapihlajaa tyhjentäessään tilhet pitivät tarkasti silmällä ohi kulkevaa liikennettä. Ensin katsottiin vasemmalle ja sitten oikealle...vasta tämän jälkeen rohkaistuttiin pensaisiin.

Aika hauska on tilhen väritys. Keltainen pyrstönpää ja punaiset pilkut siivissä. Kokonaisuus näyttää vähän jonkin isomman linnun nokalta, vai mitä?

Mauri päätti tomaatin kasvatuksen

Mauri-18 päätti puolestani, että tomaattisadon kypsyttäminen minikasvihuoneessa loppuu nyt! Mauri-myrsky ei meillä erityisen pahasti riehunut, mutta voima riitti repimään auringon haurastuttaman muovin ja rullaamaan se pois kehikosta.

Eipä tämä minikasvihuone lavakauluksen päälle ollut mikään investointi ja hyvin hoiti hommansa yhden kesän. En enempää kolmella kympillä arvellut saavanikaan. Ja kehikkoa voinee hyödyntää esimerkiksi hallaharson alla tulevina keväinä. Joku taisi jo keväällä kertoakin, että kertakäyttöisiä nämä ovat ja se piti paikkansa.

Mutta tomaatteja minikasvari ehti kypsyttää kilotolkulla. Vihreiksi jäänetkin alkoivat saada sisällä parissa päivässä väriä pintaansa. Kyllä näistä vielä kypsiä tulee.

Työkaveri vinkkasi, että omena raakojen tomaattien vieressä nopeuttaa kypsymistä. Heittelin tomaattien sekaan nyt pikkuomenoita, katsotaan mitä tapahtuu.

Kesä muuttuikin vauhdilla syksyksi tämänpäiväisen myrskyn kourissa. Nyt tuuli oikein kunnolla ja meri velloi.

Vesi on ollut koko kesän todella matalalla, mutta yhtäkkiä yön aikana saimmekin saunarannan. Normaalisti tästä on kymmenen metriä vesirajaan. Nyt meri kolkuttelee saunan nurkalla. On sillä valtava voima!

Eilen illalla auringonlaskun aikaan ei tuullut vielä kovin lujaa, mutta myrskyn enteet olivat jo hyvin näkyvissä. Tuntuu, että myrskyt ovat kyllä lisääntyneet.

Tämänpäiväinen myräkkä ei enää pihalla kovin paljon pahoja pystynyt tekemään. Muutama kukkaruukku oli nurin ja mukulabegonian oksia katkeili. Eipä jaksa enää surettaa. Joka tapauksessa kukkaruukut on kerättävä pois ihan näillä hetkillä.

Ps. Huomasin, että 80 lukijan raja on paukahtanut rikki! Uskomatonta, kiitos Toimelan seuraajille!

Syksyn värejä

Villiviini kertoo Toimelan asukkaille lahjomatonta kieltään: syksyähän tässä eletään. Köynnöksen ruska on tänä vuonna hieno.

Jotkut muutkin toki yrittävät. Mustilanhortensia on värjännyt valkoiset, herkät kukkansa hennolla roosalla. En ole aiemmin huomannut mustilanhotensian ruskaa. Ehkä sitä ei joka vuosi olekaan.

Tai sitten maaperän happamuudessa on tapahtunut jotakin, joka vaikutta kukkien väriin. Ainakin joillakin muilla hortensioilla niin tapahtuu.

Olettehan muuten huomanneet, kuinka vähän pihlajissa on tänä syksynä marjoja! Vain aivan muutama terttu löytyy. Samat puut olivat vuosi sitten punaisina marjoista. Mitähän tämä tarkoittikaan, ilmeisesti ei tule kunnon hiihtokelejä ensi talvena?

Tilhet pyrähtivät yhtenä päivänä valtavana parvena viimeisten punaherukoiden kimppuun. Yhtään marjaa ei jäänyt jäljelle. Eipä haitannut, kun pakastin on jo ääriään myöten täynnä.

Tulipahan vain mieleen, että pihlajissa ei tällä kertaa ole tilhille talviruokaa. Jotakin niidenkin pitää popsia.