Tässä pitkässä penkissä on yli 50 vuotta kasvanut kotkansiipisaniaista. Sehän on alkukesästä aivan ihanan vihreää ja voimallista. Useimmiten saniainen on kuitenkin laonnut ja katkeillut kulkuteille juhannukseen mennessä jonkun rankkasateen tai myrskyn kourissa. Tänä kesänä kuivuus vielä ruskisti kotkansiivet ennen aikojaan.
Kyllästyin totaalisesti katselemaan ruskeaa kasvustoa ja leikkasin sen alas jo hyvissä ajoin heinäkuussa. Samalla päätin, että saniainen on tällä paikalla tullut tiensä pääähän.
Elokuussa juurakot kaivettiin ylös ja haettiin puutarhalta tilalle kolme matalakasvusta pikkupuuta. Valinta tehtiin sillä perusteella, että pitää menestyä itä-pohjoissuunnassa, eikä saa kasvaa liian korkeaksi tai leveäksi. Valikoima ei ollut järin suuri tässä vaiheessa kesää.
Penkkiin tuli kaksi runkoon vartettua lamohietakirsikkaa. Minulle aivan tuntematon kasvi, tovottavasti menestyy.
Kolmanneksi ja penkin keskelle istutimme pikkusyreenin, jonka kasvuston pitäisi tuosta leventyä, mutta ei juurikaan enää pituutta pitäisi tulla lisää.
Aluskasvillisuudeksi siirsin perennapenkistä muiden varjoon jäänyttä, tummalehtistä kuunliljaa. En tiedä nimeä, tämä on peräisin äitini penkeistä. Pääsi sekin paremmin näkyviin pihalla. Lisäksi on tarkoitus istuttaa kukkasipuleita puiden ympärille.
Koska kotkansiipisaniainen on Toimelassa viihtynyt jo ihmisiän, en sitä ihan kokonaan raaskinut hävittää. Pihamme metsäiseen nurkkaukseen tehtiin saniaiselle sija, kaivamalla pois ränsistynyt luonnonkataja. Luulisin, että tämä on saniaiselle aika luontainen kasvuympäristö.
Aina, kun jotakin pihalla kaivaa ja siirtää, jää sitten tällaisia ongelmakasoja. Vanhaa katajaa on hankala työntää juurakkoinen oksasilppuriin, eikä paikkakunnallamme ole puutarhajätteen kaatopaikkaa. Siitäpä sitten vain roskiin katajaa silppuamaan.
Parhaat oksat otin toki talteen vesiämpäreihin. Tässäpä on materiaalia syysasetelmiin, kun niiden aika kohta tulee.
