Porraspään uusi syysilme

Saimme nauttia elokuun tummista, lämpimistä sametti-illoista ja sama näyttää jatkuvan syyskuussa. Vaikka tykkäänkin kesän valoisuudesta yli kaiken, myös pihavalot syysiltoina ovat mahtava juttu. Loppukesän rutistuksena laitoimme porraspään istutukset uuteen uskoon. Valot täydentävät tunnelman.

Tässä pitkässä penkissä on yli 50 vuotta kasvanut kotkansiipisaniaista. Sehän on alkukesästä aivan ihanan vihreää ja voimallista. Useimmiten saniainen on kuitenkin laonnut ja katkeillut kulkuteille juhannukseen mennessä jonkun rankkasateen tai myrskyn kourissa. Tänä kesänä kuivuus vielä ruskisti kotkansiivet ennen aikojaan.

Kyllästyin totaalisesti katselemaan ruskeaa kasvustoa ja leikkasin sen alas jo hyvissä ajoin heinäkuussa. Samalla päätin, että saniainen on tällä paikalla tullut tiensä pääähän.

Elokuussa juurakot kaivettiin ylös ja haettiin puutarhalta tilalle kolme matalakasvusta pikkupuuta. Valinta tehtiin sillä perusteella, että pitää menestyä itä-pohjoissuunnassa, eikä saa kasvaa liian korkeaksi tai leveäksi. Valikoima ei ollut järin suuri tässä vaiheessa kesää.

Penkkiin tuli kaksi runkoon vartettua lamohietakirsikkaa. Minulle aivan tuntematon kasvi, tovottavasti menestyy.

Kolmanneksi ja penkin keskelle istutimme pikkusyreenin, jonka kasvuston pitäisi tuosta leventyä, mutta ei juurikaan enää pituutta pitäisi tulla lisää.

Aluskasvillisuudeksi siirsin perennapenkistä muiden varjoon jäänyttä, tummalehtistä kuunliljaa. En tiedä nimeä, tämä on peräisin äitini penkeistä. Pääsi sekin paremmin näkyviin pihalla. Lisäksi on tarkoitus istuttaa kukkasipuleita puiden ympärille.

Koska kotkansiipisaniainen on Toimelassa viihtynyt jo ihmisiän, en sitä ihan kokonaan raaskinut hävittää. Pihamme metsäiseen nurkkaukseen tehtiin saniaiselle sija, kaivamalla pois ränsistynyt luonnonkataja. Luulisin, että tämä on saniaiselle aika luontainen kasvuympäristö.

Aina, kun jotakin pihalla kaivaa ja siirtää, jää sitten tällaisia ongelmakasoja. Vanhaa katajaa on hankala työntää juurakkoinen oksasilppuriin, eikä paikkakunnallamme ole puutarhajätteen kaatopaikkaa. Siitäpä sitten vain roskiin katajaa silppuamaan.

Parhaat oksat otin toki talteen vesiämpäreihin. Tässäpä on materiaalia syysasetelmiin, kun niiden aika kohta tulee.

Terveisiä majakkaluodon alppiruusuilta!

En malta olla hehkuttamatta marjatanalppiruusuja, jotka selvisivät viime talvesta "majakkaluodollani". Edelliset taimet tappoi edellinen talvi, joka olikin melkoinen sekoitus rankkasateita ja kovia, lumettomia pakkasia.

Nyt näyttää hyvältä. Molemmat taimet kukkivat ja ennen kaikkea niissä on runsaasti uusia versoja. Jospa ne kotiutuisivat majakan juurelle.

Alppiruusujen menestyminen täällä viitosvyöhykkeellä ei ole itsestäänselvyys. Joillakin pihoilla näkee isoiksi ja komeiksi kasvaneita yksilöitä. Kasvattajien mukaan ratkaisevaa on sopivien talvien lisäksi kunnon kastelu. Vettä, vettä ja vettä olen sitten näille tänä keväänä valellut varjostushuppujen lisäksi. Ilmeisesti toimii.

Näen nämä mielessäni isoina, puolitoistametrisinä pensaina tuijan juurella. Toivossa on hyvä elää.

Toivoa sen sijaan ei näytä olevan luotoni katajilla. Lamosinikataja pilkottaa ruskeana alppiruusujen välissä ja kiinankataja, vielä enemmän kellastunut on majakan toisella puolella. Ne eivät tykkää yhtään kasvupaikastaan. Taitavat väistyä muiden kasvien tieltä tänä kesänä.

Oi havupuu, oi havupuu...

Tykkään kovasti pienistä luonnonhavuista, jotka ovat virkistyneet ja lähteneet kasvuun muutaman koivun ja poppelin kadottua vierestä. Tämäkin pikkumänty on kertakaikkiaan söpö, melkein joulumänty. Varsinkin kun takaa pilkottavat punaiset pihlajanmarjat. Luonnonkatajakin on pihalla ihan kaunis. Aina ei ole pakko lähteä puutarhamyymälään, kun vain jättää luonnonkasveille sijansa.

Mutta entäpä sitten, kun pienestä söpöstä männystä kasvaa pitkänhuiskea runko, jonka ainoat oksat huitelevat taivaalla sähkölankojen yläpuolella. Näkökentässä ei juuri näy vihreää, mutta roskaa riittää vuodenajasta toiseen: käpyjä, neulasia, oksia ja pihkaakin auton katolle.

Autoista puheenollen. Minun kauppakassini asustaa tuon männyn alla ja kuukausi sitten autolle oli käydä hassusti. Ensin satoi monta kymmentä senttiä raskasta tykkylunta ja sitten tuli myrsky. Mäntyjen oksat eivät kestäneet lumen painoa, vaan alas repesi valtavia karahkoja. Muutama osui sitten autooni, joka muistuttaa nyt joulurusinaa.

Olin vielä niin yksinkertainen, että menin kesken myrskyn keräilemään oksia. Ei onneksi käynyt kuinkaan, mutta olisi voinut käydäkin. Nimittäin, kun pääsin sisään ja katsoin ikkunasta, lisää paksuja oksia tipahteli taivaista juuri siinne, missä olin hetkeä aikaisemmin kyykkinyt.

Nytpä odottelen mielenkiinnolla uusia myrskyjä, joita lupaavat viikonvaihteeksi. Samalla mietin, pitäisikö isoista männyistä pihalla luopua. Tähän saakka ovat kaatuneet koivut, mutta oliskohan jo aika mäntyjenkin päästä sukupolvenvaihdokseen?