Kostean kevään etuja

 

Sateessa ja kevään viileydessä on ollut hyviäkin puolia, kun niitä etsimällä etsii. Esimerkiksi Alppiruujen kastelusta ei ole tarvinnut murehtia. Ovat varmasti saaneet riittävästi vettä, eikä aurinko ole päässyt tekemään polttavia tuhojaan.

Raparperi kasvaa ennennäkemättömällä innolla. Vesivartisena kasvina se helposti jää pieneksi tai nuupahtaa ennen aikojaan kevätkesästä, jos on kuivaa. Mutta nyt tulee satoa!

Kasvimaa on kylvetty. Siellä kosteassa muhivat  peruna, kehäkukat, porkkana, salaatti, valkosipuliruohosipuli, persilja ja sipulit. Saalatin ja yrittien päällä on harso. Sipuli ei sitä olisi lämmön puolesta kaivannut, mutta harso on pakko laittaa, koska harakat ja rätkät nykkivät istukassipulit ilmaan, jos ne jäävät taivasalle. Yksi laatikko odottaa kasvihuoneesta avomaankurkkua ja kesäkurpitsaa.

Niinhän sitä sanotaan, että sataa suoraan laariin, jos siemenkylvöjen jälkeen sattuu kostea keli. Huomaatteko, että yritän opetella positiivista ajattelua!

Kaiken positiivisen ajattelun keskellä on pakko hämmästellä yhtä asiaa. Jäi syksyllä ottamatta talteen krassin siemenet, enkä ole niitä vuosiin ostanut. Nyt ostin ja tässä ovat yhden pussin siemenet. Äkkiä laskien parikymmentä siementä. Kyllähän niistä muutamaan purkkiin riittää, mutta jotenkin määrä näyttää naurettavalta liotessaan pienessä lasimaljassa. Nämäkin ovat nyt muhimassa mullissa. Ja ensi syksynä kerään siemenet plakkariin.

Missä ovat linnut?

Toimelassa lintujen ruokintapaikoilla on tänä talvena ollut kovin hiljaista. Miten lie muilla?

Johtuneeko leudosta talvesta, että pikkulinnut eivät ole ruokintapaikoilla parveilleet? Jospa löytävät ruokansa muualta, kun lämpötila keikkuu jatkuvasti plussan puolella. Edes lumisena päivänä tarjotut siemenet eivät kerää lintuja.

Hyvä on, jos luonnosta ruokaa löytyy riittävästi. Itsekkäästi vain ajattelen, että olisi niin mukava lintuja tarkkailla. Tilannehan voi tietysti muuttua nopeastikin, jos kunnon talvi vielä näillekin lakeuksille saapuu.

Tilhen kylpyhetki

Orapihlaja-aidassa oli tänä syksynä marjoja enemmän kuin koskaan ennen. Punaiset helminauhat pensaissa innostivat paikalle myös valtaisat tilhiparvet. Orapihlajanmarjat näyttävät olevan niiden herkkua.

Ruokahetken jälkeen tilhet päättivät kylpeä keskellä pihatietä kuralätäkössä. Peseytyminen suoritettiin perusteellisesti katsojista tai pihaan pyrkivistä autoista piittaamatta.

Enpä ole ennen moista vesiesitystä nähnyt. Tutkittiin, uitiin, sukellettiin ja pörhistettiin höyhenet. Joskus olen nähnyt pikkulintujen kylpevän vesiastiassa, mutta tilhelle näköjään sadevesilätäkkö on juuri sopiva paikka.

Taimet venyvät, tai sitten eivät veny

Valoa riittää ja ensimmäistä kertaa ulkonakin tuntuu leppoisan keväiseltä. Huomasin kirsikkapuun juurella jäniksenpapanoiden lisäksi pieniä tulppaaninpäitä, vaikka lunta on vielä ympärillä. Ovat ne nopeita!

Sisällä taimikasvatus sujuu vaihtelevasti. Ahkeraliisat näyttävät menestyvän kohtuullisesti ja vankistuvan. Tosin yksittäisissä taimissa on yllättävän suuria kokoeroja.

Myös samettikukat nauttivat elämästään, varsinkin ryhmäsamettikukat. Isommat ovat vähän huippuroita.

Muutamien isojen samettikukkien kasvu on vain kertakaikkiaan lopahtanut. En ymmärrä, miksi joillekin käy näin. Ihan samalla tavalla kasvatettu ja koulittu kuin kaverit vieressä ja silti tulee tällaisia rääpisköjä.

Tomaatit vaativat jo tukikeppejä. Saapas nähdä, kuinka korkeiksi nämä vielä ennen kesäkuuta ehtivät.

Tänään kylvin vielä muutaman siemenen kasvihuonekurkkua ja kesäkurpitsaa. Ne ovat sen verran nopeita, että ehtinevät kasvaa riittävästi ennen kesän tuloa.

Koruköynnöstä yritin kylvää ensimmäistä kertaa, enkä ole edes livenä koskaan sitä nähnyt. Enkä näe nytkään. Kylvöksistä ei nimittäin noussut piikkiäkään. Harmillista! Heitin tänään kylvöksen pois muiden tieltä ikkunalta. Mitäpä tuota väkisin yrittämään.

Pihallakin tapahtuu. Pikkulintujen ruokinta on lopuillaan, mutta näköjään ruokimme myös suurempia petolintuja. Tänään, keskellä aurinkoista iltapäivää, seurasin ikkunasta varpushaukan ruokahetkeä pihalla. Valitettavasti se ehti säikähtää ohikulkevaa liikennettä ja häipyi paikalta ennen kuin ehdin kameran kunnolla tarkentaa.

Luonto tarjoaa katsottavaa. Kumma, että ylipäänsä huomasin haukan ikkunasta, kun se oli niin maaston värinen lehtien seassa.

Vaihtelua lintulaudalla

Talvi on ollut sen verran ankara, että lintujen ruokintapaikoilla on käynyt kuhina. Lajikirjo on ollut suppeampi kuin monena muuna talvena. Enimmäkseen laudalla ja tirpassa ovat ruokailleet keltasirkut, pikkuvarpuset, talitiaiset ja sinitiaiset, harvoin punatulkut.

Tällä viikolla vanhalla, koivuun kiinnitetyllä lintulaudalla ahkeroivat käpytikat. Toinen oli innostunut sian ihraisesta nahkapalasta.

Kaveri puolestaan erikoistui laudalla tarjolla oleviin siemeniin ja pähkinöihin. Nämä veijarit naputtelevat yleensä lyhtypylvästä tien varressa, mutta jostain syystä lintulauta on houkutellut niitä tänä vuonna. Ja minä kun luulin, että nämä syövät vain käpyjä tai korkeintaan hyönteisiä. Mitä vielä, possunrasva näyttää kelpaavan.

Aika hallitseva pari, kun ei lähimaillakaan näkynyt muita lintuja tikkojen ollessa paikalla. Toivottavasti orastava kevät tuo pihalle myös vähän oudompia vieraita.

Tilhet orapihlajaherkuilla

Tilhi on todella kaunis lintu. Sitä vain ehtii harvoin kovin pitkään seurailla, kun tilhiparvet ovat niin nopeita liikkeissään. Orapihlajan marjat maistuivat tilhille hyvin. Ilmeisesti täälläpäin on tänä syksynä niin vähän pihlajanmarjoja, että orapihlajatkin kelpaavat.

Mietiskellään varmaan, kumpi ehtii ensin tuohon marjaterttuun. Viimeiset punaherukat nämä kaverit pistelivät poskiinsa ennätysajassa. Ei jäänyt marjan marjaa. Eipä se haitannut, kun pakastin oli jo pullollaan marjoja.

Orapihlajaa tyhjentäessään tilhet pitivät tarkasti silmällä ohi kulkevaa liikennettä. Ensin katsottiin vasemmalle ja sitten oikealle...vasta tämän jälkeen rohkaistuttiin pensaisiin.

Aika hauska on tilhen väritys. Keltainen pyrstönpää ja punaiset pilkut siivissä. Kokonaisuus näyttää vähän jonkin isomman linnun nokalta, vai mitä?

Pyhäinpäivän puuhia

Oli pyhä tai arki, enpä malttanut olla pois pihapuuhista pyhäinpäivänä. Arkena kun ei päivänvalolla ehdi pihalle, viikonloppuna sattuvat kaikki tekemättä jääneet puuhat silmiin. Lumen keskeltä siistein kuihtuneita penkkejä ja kärräsin kompostiin. Että teki hyvää!
Oli niin valoisaa, kun oli lumikerros maassa ja silti kirkas päivä.

En muista koskaan nähneeni pihlajissa niin paljon marjoja kuin tänä syksynä. Puut loistavat punaisina kuin olisivat jouluksi koristellut. Tämä kuva on torstailta, kun sateli lunta. Myös orapihalaja-aita hehkuu punaisen marjanauhan koristamana.

Väri on kaunista syksyn tumman ja synkän keskellä. Onneksi lumi ei ainakaan tänään kokonaan sulanut pois.

Lintujen ruokintakin piti jo aloittaa, kun olivat raukat koputtelemassa tyhjiä ruokintalautoja. Taitaa tulla pitkä ruokintakausi tänä vuonna.

Harakat – turha vaivautua mansikkamaalle!

Kieli pitkällä odotan mansikkasadon kypsymistä, mutta niin odottaa joku muukin. Harakan penteleet repivät marjat jo raakileina ja heittelevät ne pitkin pihaa. Jos jonkun marjan poski punastuu, se menee saman tien parempiin suihin.

Hermo petti ja rupesin kätkäläiseksi. Harakat on saatava pysymään kaukana mansikoista keinolla millä hyvänsä.

En halunnut mansikkamaalle rastasverkkoa, johon kaikki linnut ja siilit takertuisivat. Sunnuntain ratoksi ryhdyimme miehen kanssa rakentelemaan kotoa löytyvistä tavaroista harakkantorjuvaa häkkiä, joka ei haittaisi mansikan kypsymistä eikä eläimiä.

Löytyi puutavaraa ja muutama pala muovitettua verkkoa. Näistä syntyivät kehikko ja katto.

Seiniksi kaivettiin vanhaa valoverhoa, jossa oli sopivasti rimanmentävä päärme. Verho niitattiin kehikkoon ja painoiksi työnnettiin rimat alareunaan.

Poimimaan pääsee sivuilta, kun kääntää verhon katolle. Mansikan yläpuolelle jäi reippaasti tilaa poimimista varten. Toivottavasti valoverho ei liikaa varjosta auringolta ja estä kypsymistä.

Siellä ne nyt kypsyvät häkissä. Surullisen näköistä. En ole vielä päässyt näkemään, mitä harakat tästä tuumaavat. Ne mellastavat etupäässä aamuyöllä, jolloin minä nukun. Kartteja ei ainakaan ole enää lennellyt, eikä "katiskaan" ole ilmestynyt ylimääräisiä asukkeja. Mitäpä sitä ei tekisi marjojensa eteen :).

Kevään tulokkaat

Tänä talvena Toimelassa on ruokittu ja tarkkailtu lintuja ennätysahkerasti. Olemmekin saaneet laudoille uusia lajeja, kuten tiklin.

Punatulkkua on houkuteltu kauralla ja vaikka millä, mutta vuosiin ei ole pihalla näkynyt. Kunnes viikko sitten poika oli käymässä ja keittiön ikkunasta vilkaistuaan totesi, että nythän siellä on pari punatulkkua. En meinannut uskoa, mutta totta se oli.

Talviruokinnan viimeisillä hetkillä päätti tulkkupari sitten pistäytyä meilläkin. Taisivat olla ohikulkumatkalla, kun ei ole sen koomin näkynyt. Todistusaineisto tuli kuitenkin napattua ikkunan läpi.

Ennen punatulkkuja apajille ehti myös mustarastas, tai pariskunta sekin. Niitä on toki aiempinakin vuosina nähty, mutta ilmestyvät aika myöhään keväällä.

Jotenkin komea syvässä mustassaan ja keltaisen nokan kera mustarastas minusta on. Ja sulassa sovussa pienempien kanssa syömässä, vai olisiko laittanut sirkut ja varpuset jonoon? Mielenkiinnolla muuten odotan, mitä marjapensaan alla ensi kesänä kasvaa, kun siemeniä on näköjään kylvetty reippaasti tirpan alle.

 

Viimeisin yllätys ja aivan uusi tuttavuus ilmestyi lintulaidalle eilen. Värisokea puoliso vei sänkyvaatteita tuulettumaan ja tuli sanomaan, että nyt sieltä saisi kuvia jostakin varpusesta. En jaksanut innostua, pikkuvarpuset on niin usein nähty ja kuvattu. Myöhemmin menin katsomaan ja totesin, että urpiainenhan se siellä, punaisissa läiskissään kökötti.

 

Olisikohan linnulla ollut joku vika, kun ei meitä pelännyt. Päästi tosi lähelle ja kökötti vain paikallaan. Lopulta kyllä lensi pois, joten lentotaito ainakin oli tallella. Kissalle tiedoksi, että ei kannata innostua. Hienon näköinen lintu tämäkin, en ole ennen pihalla nähnyt.

Väriä lintulaudalla!

Meidän lintujen ruokintapaikoilla on pitkään pyörinyt samoja lintuja: talitiaisia, sinitiaisia, pikkuvarpusia, joskus hömötiainen. Olen kaipaillut väriä, kuten punatulkkuja, mutta ei ole näkynyt. Kunnes nyt!

Ei punatulkkua, mutta tuli kavereita, joita en ole ennen nähnytkään. Melkein säikähdin, kun kiikarista ensimmäisen kerran näin tiklin punaisen naamarin tirpassa. Nyt niitä pyörii pihalla päivittäin.

Kaunis, värikäs lintu, joka kuulemma on yleinen jo Tampereen korkeudelle saakka etelän ruokintapaikoilla. Länsirannikolla esiintyy paikoittain. Pihabongauksessa tiklihavaintoja oli Keski-Pohjanmaalla tänä vuonna kolmessa bongauspaikassa, yksilöitä viisi. Pohjois-Pohjanmaalla, johon Toimela kuntaliitoksen myötä virallisesti kuuluu, ei yhtään havaintoa. Mutta tässä ne nyt kuitenkin ovat.

Valitettavasti tikli on kovin arka ainakin meidän pihalla vielä, enkä päässyt läheltä kuvaamaan. En saanut kovin tarkkoja kuvia vajavaisella kalustolla, mutta todistusaineistoa kuitenkin.

Myös viherpeippoja on ilmestynyt Toimelan ruoka-apajille ensimmäistä kertaa ja ihan parvina. Kaunis lintu sekin. Kuva ei tee oikeutta, luonnossa vihertävämpi.

Nämä tutut veijarit ovat pihan rohkeimpia nokkijoita. Tulevat ihan ikkunan taakse herkuttelemaan ja katsoa killistelevät kuvaajaa lasin läpi. Sinitiainenkin on kiva kaveri.

Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä, esittelen ruokintapaikan varmimman vieraan eli talitiaisen. Aikamoinen palluramaha tämäkin yksilö. Pitäisiköhän jo rajoittaa siementen jakelua, etteivät halkea.

Lintujen tarkkailu on mukavaa puuhaa pakkaspäivinä.

Tintillistä isäinpäivää

Isäinpäivän kunniaksi asennettiin uusi lintujen ruokabaari. Tässä baarissa listalla on kuorittuja auringonkukansiemeniä. Näyttävät maistuvan ainakin tinteille.

Meillä on nyt kolme eri ruokintapistettä, joissa tarjoilu vaihtelee. Auringonkukansiementen lisäksi tarjolla on rikottuja maapähkinöitä ja siemenseosta. Olen odottanut, että lisääntyvä ja monipuolistuva tarjonta lisäisi myös lajikirjoa omalla pihalla. Toistaiseksi olemme kuitenkin bonganneet vain edellisistä talvista tuttuja vieraita: sinitiaisia, talitiaisia, hömötiaisia, pikkuvarpusia sekä vähemmän toivottuja harakoita ja naakkoja. Keltasirkkujen parvetkin ovat vielä poissa.

Eniten odotan punatulkkuja, joita en ole nähnyt pihan ruokintapaikoilla moneen vuoteen.

Mahtaisiko syyllinen punatulkkujen puuttumiseen löytyä tästä kuvasta? Eppu-kissa vaanii aikansa kuluksia harakkaa, joka taas odottaa kieli pitkällä, että tirpasta tipahtaisi jotakin maahan. Harakat ja naakat eivät pääse käsiksi tirpan tai tämän riippuvan lintumökin tarjoiluun, mutta avolaudan pähkinät ne kyllä popsivat hetkessä. Näkehään tuon harakan mahasta; lihava kuin mikä!

Eppuhan ei harakkaa saa kiinni ja 15-vuotias pyyntikissa tietää sen oikein hyvin. Kunhan aikansa kuluksi testaa. Rouva kissaa pihalla pyörivät lintuparvet häiritsevät suunnattomasti. Vanhasta on tullut vain niin viluinen, että enimmäkseen se sisältä ikkunanlaudalta pitää vahtia ja säksättää. Linnut eivät ole vahtikissasta tietävinäänkään.

Tämä uusin ruokintapaikka on aivan keittiön ikkunan takana. Siitä onkin mukava seurailla lintujen touhuja. Ne ovat aika eteviä ja ahkerasti asialla, kun lumi ja pakkanen ovat ehtineet Toimelaan asti.

Lintuja tarkkaillen

Kaukoputki on viime aikoina ollut kovassa käytössä keittiön ikkunan edessä. Pihalla tapahtuu koko ajan. Vanhanaikaisella, tyttären koulussa tekemällä lintulaudalla vierailee talintinttejä, sinitiaisia, pikkuvarpusia ja keltasirkkuja. Niiden puuhien tarkkaileminen on mukavaa ja kaukoputkella pääsee lähelle lintujen elämää.

Linnuilla tuntuu olevan lajityypillisiä ja yksilöllisiä luonne-eroja. Esimerkiksi keltasirkut ovat paljon röyhkeämpiä kuin tiaiset tai pikkuvarpuset. Jotkut niistä asettuvat keskelle lautaa syömään ja kylmän rauhallisesti ajavat muut pois. Tiaiset ja varpuset ovat huomattavasti solidaarisempia ja sopuisampia.

Myös naakat ja harakat ehtivät saada osansa herkuista, vaikka pikkulintuja yritänkin ruokkia. Onneksi meillä on avoimen lintulaudan lisäksi myös "tirppa", josta isot rohmut eivät harmikseen saa sapuskaa ulos. Se on pikkulintujen valtakunta.

Olemme syöttäneet linnuille pussikaupalla pähkinöitä ja kuorittuja auringonkukan siemeniä. Muitakin siemenseoksia on tarjottu aina, kun selliasia on jostakin kaupasta käteen osunut. Lähikaupoissa on aika suppea valikoima linnunruokia.

Punatulkkuja en ole nähnyt lintulaudalla moneen vuoteen. Mitähän niille pitäisi tarjota? Talipallot eivät ainakaan ole niitä houkutelleet. Muutenkin olisi mukava saada lintulaudalle lisää lajikirjoa, kun vain tietäisi miten.

Miniatyyri-iloja

Kukinnan ei aina tarvitse olla jättiloistavaa, isoa ja mahtavaa. Joskus pienimmistä pienimmät voivat tuottaa hyvän mielen hyrinää. Varsinkin, kun ne putkahtavat esiin tilaamatta ja odottamatta keväisestä ryteiköstä.

Niin tekivät nämä kaverit eli ilmeisesti idänsinililjat. En ole niitä tietääkseni pihalle istutellut, mutta jostain ovat tiensä nurmikoille ja pensaiden alle löytäneet. Tervetuloa vain, lisääntykää ja täyttäkää maa!

Idänsinililjat ovat pieniä, mutta ne sentään huomaa kauempaakin ilman suurennuslasia. Samaa ei voi sanoa tästä keltaisesta ilopilleristä. Pikkuriikkiset kukat leviävät mattona luonnonkukkaniityllämme.

Kasvin nimestä minulla ei ole hajuakaan. Liekö tullut niittykukkaseoksen mukana. Huomasin sen vasta, kun polvistuin viereen kuvaamaan idänsinililjoja. Nöyränä on valokuvaajan välillä oltava.

Entäpä sitten tämä? Työnsin viime syksynä huvikseni maahan vanhat jouluhyasinttien sipulit. Eipä niistä tullut isoa kukinnan riemuvoittoa, mutta kukkia kuitenkin. Pieniä, hauskoja ylläreitä.

Vuorenkilvet eivät jaksa joka vuosi kukkia yhtä runsaasti kuin nyt. Tämä näyttää olevan vuorenkilpien kevät.

Kevätvuohenjuuri sen sijaan ei petä koskaan: Vuodesta toiseen samaa aurinkoista hehkua.
Se ei paljoa pyydä, vaatimattomampaa keltaista ystävää saa etsiä.

Kevään ensimmäiset orvokit hivelevät silmää samettisina. Tässä pikkuorvokki. Ne eivät ole keväällä yhtä näyttäviä kuin isommat veljensä, mutta kukkivat vauhtiin päästyään uskollisesti koko kesän. Pikkurorvokkien kanssa pääsee vähemmällä nyppimisellä.

Asiasta toiseen, jotta ei käy pitkäveteiseksi. Tämä veikeä västäräkki piti vahtia satamassa ja tuijotteli merelle. Liekö ollut pesäpuuhissa jossakin rantakivikon kolossa.