Joskus mennään vastatuuleen

 

Ei puutarhanhoito aina suju kuin tanssi, vaikka kesä olisi kuinka hyvä. Useimmiten tulee postailtua onnistumisista ja itseä eniten ilahduttavista kasveista. Mutta mutta. Sitten on tällaisia päiviä ja havaintoja.

Valamonruusujen kimppuun ovat kirvat iskeneet oikein kunnolla. En muista, että näin massiivista hyökkäystä olisi ennen nähty.

Töyhtöangervon supersyöjän jälkiä sen sijaan olen joutunut paikkailemaan lähes joka vuosi. Niin nytkin. En tiedä mikä tämä ötökkä on, enkä itse syöjää ole nähnyt.

Tuho on nopea ja massiivinen. Se alkaa alhaalta ja ötökkä etenee järjestelmällisesti ylöspäin ja jyrsii kaiken eteensä tulevan vihreän. Vain lehtien ruodot jäävät jäljelle.

Jos tätä veijaria ei havaitse ajoissa, peli on päivässä parissa menetetty ja töyhtöangervo siltä kesältä muisto vain. Olen kokeillut mäntysuopaa, tolua ja jos mitä luonnomukaista torjuntaa. Valitettavasti ainoa joka tehoaa on suihkutettava Raid. En suurin surmina haluaisia omalla pihalla myrkkyjä levitellä, mutta tätä en pysty tumput suorina katsomaan. 

Raivon voimalla, yön pimeinä tunteinta, suihkuttelin Raidilla sekä töytöangervon että Valamon ruusut. Tuhon eteneminen päättyi ja Valaon ruusutkin virkosivat.

Anteeksi kimalaiset ja muut mukavat hyönteiset. En ole ylpeä tekosestani. Lupaan olla loppukesän kiltisti ja pysytellä erossa suihkepulloista. Josku puutarhanhoito on turhan fanaattista.

Entäpä säälittävä porkkanaviljelykseni. Voiko nauhaporkkanasta itää vain muutama siemen? Vai käykö öinen vieraamme rusakko herkuttelemassa? Eipä tule montaa porkkanaa pataan tänä kesänä.

Aina ei voi onnistua, mutta ei se haittaa. Keskimäärin menee tänä kesänä hyvin. Vuoden päästä uusi yritys.

Nilviäisiä torjumaan

Olen yrittänyt ajatella, että kaikki elävä kuuluu luontoon ja kaikella on siellä tehtävänsä. Nyt en ole enää varma. Luin Päivi Korpivaaran uuden, informatiivisen kirjan Piha puhtaaksi lehtokotiloista : näin torjut puutarhan tuholaiset (Docendo 2016). En usko, että lehtokotiloilla olisi mitään tarpeellista tehtävää Toimelan pihapiirissä!

Viime kesänä tulin ensimmäisen kerran tietämään, minkälaista tuhoa pelkästään pienet peltoetanat voivat joukolla saada aikaan kasvimaalla ja kukkapenkeissä: reikiä, reikiä ja reikiä. Voin vain kuvitella, että lehtokotiloiden tekoset ovat etanoiden puuhastelut potenssiin kaksi.

Korpivaaran kirja on hämmentävän informatiivinen tietopaketti näistä ällöttävistä nilviäisistä, jotka lisääntyvät hurjaa vauhtia, syövät toistensa raatoja sekä kaiken vihreän pihalta. Vielä ei ole meillä näkynyt, mutta pelottaa. Kuulin nimittäin, että tien toisella puolella naapureissa näitäkin ystäviä jo on. Ei kiitos meille enää vaihtoperennoita!

Kirja alkaa lehtokotiloiden tunnistamisesta, lisääntymisestä ja maailmanvalloituksesta. Sitten kerrotaan otuksen luontaisista vihollisistä eli ketuista, koirista, myyristä, linnuista, matelijoista, sammakoista, hyönteisistä...

Kolmannessa luvussa päästään asiaan eli varotoimiin. Ötökät saapuvat pihalle yleensä vaihtokasvien tai ostotaimien kylkiäisinä. Kesäkukatkaan eivät ole vaarattomia.

Lopulta torjutaan: kerätään, tapetaan kuumalla vedellä, kitketään voikukat pihalta, leikataan nurmikot, trimmataan ja siistitään. Valitettavasti rakastamani kateviljely näyttäisi olevan etanoiden ja kotiloiden päiväuni. Kummankohan sitä mieluummin pihalle ottaisi, kotilot vai rikkaruohot?

Rautafosfaatti tehosi viime kesänä etanoihin ja se auttanee myös taistelussa lehtokotiloita vastaan. Olen hankkinut kilon noita sinisiä pikkurakeita. Niitä pitänee näihin aikoihin levitellä, jotta voisi välttyä viime kesän kaltaiselta etanainvaasiolta.

Lopulta kotilot päätyvät Korpivaaran kirjassa lautaselle: Lähiruokaa puutarhasta. No jaa, syököön joka haluaa.

Mutta kiitos kirjasta. Yritän torjua neuvoilla myös peltoetanoita ja erityisesti yritän olla hankkimatta lehtokotilofarmia. Älkää pliis tulko meille, ällöt lörtsykät.

Kateviljelyä vai katettua etanan kasvatusta?

Niin se lapsen mieli muuttuu, sanoo kapellimestarimme usein, kun tekee muutoksia orkesterin sovituksiin. Niin on nyt sanottava minunkin. Olen muutaman vuoden vannonut kateviljelyn nimeen ja mielestäni se on vieläkin helppohoitoinen ja järkevä tapa viljellä, ainakin täällä hiekkakentillä. Kuivana kesänä kate vähentää kastelun tarvetta ja rikkaruohot pysyvät aisoissa.

Viime kesänä satoi, satoi ja satoi. Ensimmäistä kertaa etanat tekivät joukkohyökkäyksen viljelyksilleni. Ei onneksi mitään ulkomaan eläviä, vaan ihan kotimaisia peltoetanoita. Mutta jestas, että niitä oli paljon. Ja ehtivät rouskuttaa puoli valtakuntaa ja melkein prinsessankin... 

Sain suurin piirtein paniikkikohtauksen, kun tajusin, että nuo aluksi niin pienet ja söpöt olennot olivat rei'ittäneet koko salaattisadon, daaliat ja menossa hyvän matkaa kohti sipuleita. Onneksi ehdin hätiin ja sipulisato pelastui. Suorastaan ällöttäviä, isoksi kasvaneita ja meheviä limaläjiä.

Nyt olen kuunnellut puutarhaohjelmista ja lukenut netistä, että kateviljely suo otolliset olosuhteet etanoilla. En halua olla etanaviljelmän rakentaja, joten taidampa ensi kesänä kokeilla ihan perinteistä kastele ja kitke -menetelmää kasvimaalla.

Voihan se olla, että kesästä tulee kuiva, eikä etanoille suotuisa. Toisaalta epäilyttää, että jos ne ovat pihalle pesiytyneet, niitä varmasti riittää myös jatkossa. Sen vuoksi pitänee ryhtyä torjuntatoimiin, muutenkin kuin hyötymaan katteesta luopumalla.

Pahimpaan etana-aikaan kokeilin paljon mainostettu rautafosfaattia ja se kyllä vähensi etanoiden määrää. Aineen ei pitäisi olla haitallista muille eläimille kuin etanoille, mutta mistä sitä koskaan voi olla varma. En ole ennen myrkkyjä pihalle levitellyt, mutta nyt oli pakko.

Tästä aineesta (Ferramol) sanottiin radiossa, että sitä pitäisi levitellä aikaisin keväällä etanoiden syötiksi. Tehoaisi parhaiten, kun mitään vihreää ei vielä kasva. Kun vain muistaisi ostaa ihmeainetta kevääksi varastoon odottamaan ja vielä muistaisi sitä levittääkin ajoissa.

Viime syksynä marjapensaiden alle katteeseen kasvoi tuhat ja yksi sientä. Säikähdin, mutta niistä ei ehkä ollutkaan haittaa. Mutta nyt sitten katettuja etanoita. Aina jotain riesaa pitää olla, argh.

Voihan kirva

Olen joutunut hyökkäysten kohteeksi. Nimittäin kirvojen ja muiden öttiäisten, joille sadekesä on tarjonnut otolliset olosuhteet. Puutarhanhoitoa yrittelevä joutuu hyväksymään tosiasian, että pihalla elävät muutkin kuin sinne rakkaudella kuskatut olennot. Harvemmin meillä on krassi syöty rei'ille, mutta näin tänä vuonna. Jokunen kukka sentään näyttää vielä sinnittelevän krassissakin, jonka itäminen kesti kylmässä alkukesässä kauan ja nyt sitten tulivat ötökät. Joudun hakemaan Raidia ja pelastamaan sen, mikä on pelastettavissa.

Kesädaalioista ei ole jäljellä juuri mitään. Ensin tulevat pienet mustat otukset ja syövät lehdet. Sitten apajalle saapuvat muurahaiset, jotka syövät näitä pieniä mustia. Mutta siinä vaiheessa, kun murkut ovat ruokailleet, ovat kasvit kadonneet parempiin suihin.

Humalankin alaosat ovat reikäisiä ja kellastuneita, eikä köynnös kasva toivottuun tahtiin. Ei kun Raidia näillekin.

Mustaherukan lehdet ovat käppyrällä ja kellastuneita. Marjoja tulee tosi vähän. Lehden sisältä löytyy ylimääräisiä asukkaita. Näille en anna myrkkyä, kun haluan syödä ne vähät marjat, jotka pensaisiin kasvavat. Olisi varmaan pitänyt ruiskuttaa jo varhain keväällä, mutta ei tullut mieleen.

Lobelia on ruskistunut tähän malliin useampankin kesänä purkin reunalla. Nyt ei ole ainakaan kyse kuivuudesta. Ötököitä täälläkin, veikkaan minä.

Mutta sitten tulee loppuhuipennus: Tänä aamuna törmäsin nurmikolla musertaviin ulostekasoihin. Oli isompaa ja pienempää, löysempää ja kiinteämpää. Kaikki pikimustia. Ei ainakaan kissa, eikä jänis.

Olisiko minkki käynyt isännöimässä yöllä pihalla. Se tästä vielä puuttuikin. Sontaa siivotessa kului tovi aamusella. Jos se on minkki, niin mitähän se kuvitteli meidän pihalta löytävänsä. Vai olisiko tullut naapurustossa kiekuvan kukon houkuttelemana? Jaa, en muuten tänään ole kuullutkaan kukon kiekumista, vaikka se joka päivä on lähes tauotta kanoilleen kiekunut. Hmm.

Lopuksi ripaus kauneutta kurjuuden keskelle. Sun Hit -patioruusut talvehtivat onnistuneesti kukkapenkissä ja ryhtyivät urakalla kukkimaan. Vahinko vain, että ne piiloutuvat korkeampien perennojen joukkoon. Saavat vielä ensi talven viettää sijoillaan, mutta ensi keväänä täytyy ottaa ne johonkin näkyvämmälle paikalle vaikkapa ruukkuun. Harmi näitä on piilotella.

Kesäloman viimeinen päivä kuluu sadetta entelevässä matalapaineessa kotosalla. Neljä viikkoa on vierähtänyt yllättävän nopeasti. Paljon on jäänyt pihalla suunniteltuja projekteja toteuttamatta, mutta vielähän kesää on jäljellä, vaikka loma loppuukin.

Ps. Mustikat alkavat olla kypsiä ja niitä näyttäisi tulevan runsaasti, jippii!