Rantojen kaunokaisia

On se ihmeellista, kuinka kukkaloisto puhkeaa luonnossa aivan itsekseen. Pihalla joutuu lannoittamaan, nyppimään, kuokkimaan ja paapomaan kasveja, eivätkä ne sittenkään välttämättä kiitä kukinnoillaan. Viime päivinä olen kulkenut silmät pyöreinä Toimelan lähirannoilla ja hämmästellyt, kuinka paljon uusia tuttavuuksia meren äärelle on ilmaantunut.

Ilmeisesti luonto muuttaa muotoaan maankohoamisen seurauksena. Vesi pakenee hiekkadyyneiltä ja karun meriluonnon sijasta entisiä rantoja valloittavat yhä rehevämmät kasvustot. Liilanpunaista rantakukkaa (Lythrum salicaria) on ennenkin näkynyt jokunen kukinto siellä täällä. Tänä kesänä rantakukat suorastaan hehkuvat rehevinä ja voimallisesti levinneinä.

Pari kesää takaperin bongasin saunarantani kallionkupeesta ensimmäiset ranta-alpit (Lysimachia vulgaris). Nyt nekin kukkivat laajana kasvustona kuin paraskin perennapenkki. Hienoja ovat.

Tätä herkkää kaunotarta en ole kotirannoillani ennen tavannut, enkä vielä keksinyt sille nimeä. Mutta kaunis on sekin. Saa luvan lisääntyä ja voida hyvin minun puolestani. Jos joku tietää nimen, kertokoon.

Hiirenvirna (Vicia cracca)on vanha tuttavuus, mutta sekin on aiemmin kasvanut lähinnä rantaan vievän tien varsilla. Nyt virnaa löytyy entisiltä rantakiviltä, joilta vesi on paennut.

Pienen kurjenjalan (Potentilla palustris) tapasin myös ensimmäistä kertaa lähirannasta. Mistähän sekin on tänne tupsahtanut.

Mesiangervo (Filipendula ulmaria) on vanha tuttu. Miten minusta näyttää, että se saa nyt antaa tilaa monelle tulokkaalle. Ainakin se on joskus kukkinut rehevämminkin. Vai olisivatkohan korkealle syksyllä nousseet myrskyt vahingoittaneet kasvustoja.

Kaunis on mesiangervoniittykin, kun sitä katsoo sammakkoperspektiivistä.

Tämä kummajainen tökötti kallionkoloon vesisateen jälkeen syntyneessä mutaisessa ruohopläntäreessä. Olisiko vuohenputken alalaji meriputki (Angelica archangelica)? Samalta ainakin näyttää kuin vuohenputki, mutta on vain alle 50 cm korkea.

Tällekään en nyt tältä istumalta keksi nimeä, vaikka se onkin vanha tuttu mökkirannassa.

Ehkä eniten ilahduttaa Keski-Pohjanmaan maakuntakukka kissankello (Campanula rotundifolia). Se katosi mökkitien varrelta joskus 70-luvulla ilmeisesti vesakkomyrkkyjen seurauksena. Viime vuosina kissankello on alkanut palata entisille asuinsijoilleen. Tänä kesänä sitäkin on näkynyt laajoina lämpäreinä. Tulee mieleen lapsuuskesät.

Jos edellisessä postauksessa hehkutin Lapin luonnon lumoa ja suuria kokonaisuuksia, niin nyt tuli katsottua lähelle ja pientä. Ei tässä Toimelan lähiluonnossakaan ole valittamista, kun sitä joskus ehtii tarkemmin tutkailla.

Kukkaniittyä tekemässä

Luonnonkukkaniityt ilahduttavat minua vuosi vuodelta enemmän. Toimelan vieressä on rakentamaton tontti, jota on vuosien varrella käytetty muun muassa kompostimullan varastointialueena. Vaikka siellä kasvaa vanhan pihapiirin jäljiltä puutarhakasveja, kuten vanhoja ruusuja, näkyvimmän alan olivat vallanneet koiranputki, pujo ja ohdake, joka tunnetaan myös takiaisena. Maahan oli valunut turhan paljon ravinteita.

Toissa kesänä päätimme tarttua toimeen ja ryhdyimme taisteluun pujo- ja takiaisviidakkoa vastaan. Kaikki kasvava niitettiin ja vietiin pois, jotta se eivät jäisi ravinteeksi tulevan kukkaniityn pohjaan. Tontti kaipasi köyhdyttämistä.

Maa käännettiin ja tontille kylvettiin nurmi- ja niittykukkaseosta. Kylvötyöt jäivät turhan myöhään, eivätkä kaikki kukat ehtineet siementää ennen pakkasia.

Emme luopuneet toivosta, vaan jatkoimme seuraavana kesänä taistelua maan köyhdyttämiseksi kukkaniitylle sopivaan kuntoon. Seurasi niittämistä ja heinätöitä. Kasvustot oli taas vietävä pois. Apilan lisäksi tulevalla niityllä ei toisenä kesänä ollut havaittavissa juuri mitään kylvetyn siemenseoksen kasveista.

Kulunut kesä oli niittyprojektin kolmas. Jälleen oli ohjelmassa niittämistä ja haravointia, mutta valoa alkaa näkyä tunnelin päässä. Kukkaniitty ehti olla kesän aikana hyvin monen näköinen.

Toukokuun lopulla keltaiset voikukat valtasivat niityn voimallisina kukintoina.

Kesäkuun puolivälissä estradilla olivat koiranputket ja niittyleinikit.

Juhannukselta tontti alkoi jo etäisesti muistuttaa haaveidemme kukkaketoa. Alkuperäisen siemenpussin lajikirjosta olivat heränneet henkiin peltosaunio eli saunakukka, hiirenvirna ja suolaheinä. Jokunen kissankellokin puski sekaan.

Heinäkuun helteisen niittourakan ja kuivan kauden jälkeen kukkaniitty oli lohduton, kellastunut sänkipelto.

Mutta ei hätää. Nyt syyskuun lopulla kukkii taas. Niittyleinikit ovat aloittaneet uudestaan, samoin apilat ja jotakin muutakin sieltä puskee. Vähältä pitää, ettemme taas joudu heinätöihin, jos lämmin syksy jatkuu. Odotan mielenkiinnolla, miltä kukkaketomme näyttää ensi kesänä. Tämä vaatii näemmä kärsivällisyyttä.