Köynnökset - loppukesän ilo

Kun köynnöksiä kasvattaa itse, ilman kasvihuonetta siemenestä, kukintaa saa usein odottaa elokuulle. Niin tänäkin vuonna. Heinäkuu ei hellinyt lämmöllä, mutta elokuussa köynnöksiin on tullut virtaa. Miinanköynnös hehkuu tulta venetsialaisviikolla.

 Kelloköynnöstä innostun kokeilemaan muutaman vuoden välein. Keskikesällä meinaa usko loppua, että näitä hienoja nuppuja koskaan ilmaantuisi. Sieltä ne elokuulla putkahtavat.

Jo kelloköynnöksen nuppu on hieno, mutta itse kellomainen kukka on todella kaunis. Tällä kertaa liila, mutta pidin ehkä vielä enemmän valkoisesta, jota minulla on aiempina vuosina kasvanut.

Mantsuriankärhö on monivuotinen, uskollinen köynnös. Se ei minulla kasva kovin korkeaksi, johtuen ehkä heikosta kasvualustasta. Silti sen herkät pienet kukkapilvet ilahduttavat joka kesä. Kaunotar ansaitsisi paremman paikan ja huolellisemman hoidon.

Entä tämä ilo ja murheenkryyni? 1950-luvulla istutettu ja kerran kokonaan ylös kaivettu villiviini on jälleen kerran ryöstäytynyt käsistämme. Muutama vuosi sitten maalattiin katto ja räystäslaudat. Samalla villiviini karsittiin ruotuun reippaalla otteella. Nyt se taas kiertää lähes koko talon, täyttää vesirännit ja peittää ikkunat.

Väittääkö joku, että villiviiniä ei saa menestymään viitosvyöhykkeellä. Höpöpö, sanon minä. Turhankin hyvin menestyy. Tälle ei vain ilman nosturia voi mitään.

Mutta on myönnettävä, että kun punainen syysväri taas saavuttaa villiviinin, se on henkeäsalpaavan ihana ja tuo syksyn sävyn valon mukana ikunnoista sisään saakka. Köynnöksissä on puolensa ja sitten taas ne kolikon toiset puolet.

Elokuun tummat, täyteläiset illat

Kuukauden blogipaaston jälkeen huomaa kirkkaasti, kuinka pitkälle kesä on ehtinyt. Elokuun illoissa on aivan oma tunnelmansa ja värinsä. Varastoista alkaa kuin huomaamatta kaivella lyhtyjä ja pihavaloja.

Kaikki on vielä täyteläistä, mutta syksy ja kesästä luopumisen haikeus alkavat hiipiä mielen perukoille. Vaikka kuinka yrittäisi toitottaa, että kesää on vielä jäljellä.

Kun on koko kesän jaksanut odottaa, monet kukat lopulta palkitsevat elokuussa. Kuten hirssi, jonka punaisia tähkiä olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Lopultakin niitä työntyy esiin. 

Samassa ruukussa tosin rönsyää paljon muutakin. Ja ne muut ovat olleet kasvutilan valtaamisessa nopeita. Aloe vera on tänä kesänä jäänyt heinien taustalla vallan kakkosviulun soittajaksi.

Monien perennojen paras loisto on auttamatta ohi. Jaloangervotkin jo himmenevät.

 Jotkut ovat jo muisto vain, kuten nämä kaunokaiset...

...ja palavarakkaus....

Perennapenkki on vaihtanut kuosiaan kokonaan jo useampaan kertaan. Ensin menivät vuorenkilvet, kekevätvuohenjuuret, sammalleimut ja taustalla norjanangervot. Sitten tulivat vuoroon palavarakkaus ja harmaamalvikki kumppaneineen. Näiden tilalle ovat jo puhkeamassa syysleimut. Paljon mahtuu yhteen penkkiin, kun välillä saksii vanhoja kukintoja pois.

Karpaattienkello koristealtaan vieressä ilahduttaa joka vuosi. Keskikesän jossain muualla viettäneet harakat ovat elokuussa palanneet sukimaan sulkiaan altaaseen.

Maurinmalva yrittää sitkeästi koko kesän, vaikka vieressä harmaamalvikki valtaa sen kasvutilaa.

Vanhanajan jorinit ovat loppukesän sulostuttajia. Niiden kukinta onkin tänä kesänä runsasta.

Ylipäänsä kesä on suosinut janoisia kukkia ja perennapenkkejä. Meillä hiekkamaalla kuivat kesät ovat myrkkyä. Nyt vettä on tullu aika sopivasti ja kukat kiittävät.

Hyötykasveista ei voi sanoa samaa, liekö viime kesän kuivuus vielä vaivana. Mutta se on toisen tarinan aihe. Olkoon tämä kukkien postaus.

Ps. Etupihan pikkusyreenit ja kuunliljatkin ovat tykänneet vedestä. Ja rikkaruohot :)