Syksy vai sittenkin kevät venetsialaisviikonloppuna?

 

Yksi rungollisista Palibin-pikkusyreeneistä ei osaa päättää, olisiko jo syksy vai olisiko sittenkin alkukesä. Puolet kasvista alkaa olla syksyisen ruskan väreissä. Toinen puoli taas on edelleen syvän vihreä ja on viime viikkoina työntänyt esiin uusia kukkia. Hmm. Mistähän tämä kertoo?

Tämän keväisen kukkaloiston sain sen sijaan aikaan ihan itse. Ainahan kukkakauppiaat ovat suositelleet orvokin alasleikkaamista kesällä ja luvanneet uusintakukintaa syyskesällä.

En ole ennen raaskinut leikata, mutta tänä vuonna tein rajun operaation. Helteinen kesälomaviikko reissussa oli tehnyt orvokeille tepposet, eikä niissä juuri ollut kotiin palatessa säälimistä. Sakset vain soimaan.

Muutama viikko piti odotella, mutta elokuuksi orvokit ehtivät taas hehkeään kukkaan. Kyllä ammattilaisia on uskominen!

Sade on viime viikkoina pieksänyt ja ryvettänyt lähes kaikki kesäkukat, mutta johan tässä ollaankin syksyn kynnyksellä.

Vietimme eilen huvilakauden päättäjäisiä eli täkäläisittäin venetsialaisia veden äärellä tulien loimottaessa. Tunnelmalliset tulet ovat se perinteinen tapa viettää venetsialaisia. Itse en perusta ilotulitteista, joita niitäkin naapurustossa paukkui. Ne eivät kuulu minun venetsialaisperinteisiini, vaan hiljaisuus ja luonnon äänet rannoilla.

Sää suosi venetsialaisia. Tyyni ilta oli kaunis ja auringonlasku aloitti tuli-iloittelun.

Rantasauna hämärtyvässä, tyynessä illassa on nautinto. Muutama vesilintukin uskaltautui rannoille uiskentelemaan. Näistä tunnelmista on hyvä siirtyä kohti syyspuuhia.

Pörriäisten pauloissa

Elokuussa minua viehättää erityisesti pihan pörriäisten, perhosten ja muiden öttiäisten seurailu. Neitoperhosia ei ole näkynyt ihan yhtä paljon kuin joinakin aiempina vuosina, mutta kauniisti ne istuvat sävy sävyyn tummien samettiruusujen kanssa. Niitä ei edes heti ohi kulkiessa huomaa. Tässä kuvassa on kuitenkin amiraali, kuten Puutarhaelon Riitta alla kommentissa toteaa. Kiitos Riitta! Olen surkea oppimaan lajeja.

  

Perhonen maastoutuu ovelasti myös sulkiessaan siivet yhteen. En saanut ihan vangituksi kuvaan, mutta ihmeellisesti luonto on maalannut petolinnun silmät ja nokan muodon perhosen siipien alapuoliskoihin. En saata olla ihastelematta näitä ihmeitä.

 

 

En tunne kuitenkaan perhoslajeja kovoin hyvin. Ken lienee hän? Ei suostunut avaamaan kameralle siipiään, vaan keskittyi jorinin meden imemiseen antaumuksella. Edit: Ja tämä on kuulemma sitruunaperhonen.

Sävy sävyyn istuu kimalainenkin samettiruusussa. Ja meidän pihalla näitä on pörräillyt reippaasti. Mustilanhortensia on esimerkiksi niin pörriäisten suosiossa, että jopa maljakkoon napsaisemani oksat saivat muutamat yksilöt seuraamaan minua sisään saakka. 

Pörräiäislajit eivät näytä olevan turhan tarkkoja omista mesipaikoistaan. Ihan hyvin ilman tappelua mahtuvat kaverin kanssa samalle lautaselle :). 

 

 

Sitkeän nihkeä, jo vuosia jatkunut, kukkaketoprojektimme on tältä kesää haalistunut ja odottaa niittäjää. Vaikka keto ei juuri nyt näytä miltään, sen uumenissa on paljon elämää. Kun menee viereen seisomaan ja kuuntelee herkällä korvalla, kuulee heinäsirkkojen ja sudenkorentojen pärinää. Ja monta muuta pörriäistä siellä viihtyy.

 

Niitty on niitettävä ja korret ainakin vielä kerättävä pois, jotta maa pysyy köyhänä ja niittykukat viihtyvät. Vanha tontti oli alunperin turhan ravinteikas luonnonniityksi, mutta pikkuhiljaa muuttaa muotoaan.

Täytyy tunnustaa, että näistä kavereista en ihan aina ole vilpittömän innostunut. Riippuu vähän paikasta, missä ne saalista jahtaavat. Tämä asustelee grillikatoksen ulkoräystäässä, joten se saa siellä minun puolestani elää. Enpä tunne häntäkään, mutta kohtalaisen iso, parisenttinen peto.

Pihapiiri on monen muunkin koti kuin minun, harakoiden, siilien ja rätkien. Se näyttää onneksi tarjoavan elämän eliksiiriä myös pienimmille luontokappaleille.

Marjat kypsyvät

 

Kuivan heinäkuun jälkeen marjasato kiittää virvoittavista sateista. Pikkuriikkisen karviaispensaamme marjat alkavat muuttua punaisiksi. Heh! Olin jo unohtanut, että uusi pensas oli punaisia marjoja tekevä ja hämmästyin, kun marjat alkoivat vaihtaa väriä. Niin lyhyt on ihmisen muisti, ei edes elokuusta elokuuhun, näemmä!

Valkoherukka on pensaassa kuultavan kaunis marja. Lautasella se tuo mieleeni sammankonkudun, mutta jos sitä ei ajattele, maku on hyvä. Muistuttaa punaherukkaa, mutta ehkä hiukan miedompi.

Pienet Salla-puun omput ovat normaaliakin pienempiä. Liekö elokuun sade niille enää avuksi? Koristeomenapuun hedelmät ovat kypsyttyään makeita, mutta jos ne näin pieniksi jäävät, viitsiikö niitä edes kerätä. Linnuille ainakin maistuvat.

Puutarhavadelmia on saatu jonkin verran, mutta pieniä ja kuivakoita. Luonnosta en ole vadelmia edes etsinyt, kun ohimennen olen vilkaissut, että kuivuneita ovat.

Kolmeen vanhaan mustaherukkapensaaseen tulee satoa niukalti, mutta jonkin verran kuitenkin. Näille sade ehkä ehtii marjan kokoa kasvattamaan.

Myös punaherukkapensaat ovat kymmeniä vuosia vanhoja, mutta ne jaksavat edelleen tuottaa satoa. Punaherukoista saamme makoisat mehut syksyksi. Tykkään itse syödä niitä myös pakasteesta jogurtin kanssa ja tehdä piirakaksi.

Aina marjoja lopulta tulee parille syöjälle riittävästi, olipa kesä millainen tahansa. Mustikkaakin on löytynyt vastoin median uutisointia meilläpäin paikoin ihan hyvin. Kun menee kosteille paikoille, marjan kokokin on ihan hyvä. Onpa löydetty suu makeaksi hillastakin. Hyvä marjavuosi siis Toimelan suunnalla!

Pensasmustikkaa tekisi mieli pihalle istuttaa, mutta ei ainakaan tänä kesänä saatu aikaiseksi.