Syksy on ollut ihmeen lämmin ja aurinkoinen. Lintujen siementämät auringonkukat ovat loistaneet myös parhaansa mukaan. Usein linnut onnistuvat siementen kylvössä paremmin kuin minä, niin tänäkin vuonna.

 

 

Liekö tämä puutarhurin vai sopivasti tulleiden vesisateiden ansiota, mutta kuluneena kesänä syysleimut kukkivat upeammin kuin koskaan. Perannapenkkini on kivien sisään rakennettu "rinne", jota kuiva kesä koettelee. Nyt saatiin riitävästi vettä ja kukintaa riitti myös pitkälle syksyyn.

Kesäkukatkin vielä jaksavat sinnitellä. Yöpakkaset ovat odotuttaneet yllättävän pitkään tänä vuonna. Ei ole edes tarvinnut peitellä kukkia, enkä enää moiseen taida ryhtyäkään. On jo aika syksyn ja talvilevon.

Päivällä aurinko vielä hellii, mutta iltaisin on mukava sytytellä apuvaloja. Sekä eläviä lyhtyihin, että keinovaloja lehvistöjen suojiin. Rantasaunallekin saa nykyisin tunnelmaa aurinkokennovaloista ja tarvittaessa apuja löytyy paristoista, jotka riittävät lampuissa ajastimella yllättävän pitkään. Vuodenaikojen vaihtelu on parasta!

 

Kiinanruusun salamatkustaja puhkesi kukkaan

Mikä ihana yllätys putkahtikaan kiinanruusun juurelta syyskuuni iloksi! Oli varmaan keväällä tipahtanut mullan joukkoon ahkeraliisan siemen ja siellä se oli salamatkustellut koko kesän. Ilmeisesti olosuhteet olivat suotuisat, koska ahkerana Liisa ryhtyi lopulta kukkimaan.

 

 

Paikka on toki valoisimmista valoisin "vilpolamme", jossa kolme seinää ovat käytännössä suurta ikkunaa. Valoa siis tulee kolmesta suunnasta. Myös kiinanruusu on viihtynyt vilpolassa loistavasti, kukkinut ja kasvattanut parhaimmillaan valtavan suuret lehdet. Kun vielä tietäisin mihin kiinanruusun sijoittaisin talveksi. Se kun yleensä pudottaa lehtensä ja näyttää melkoiselta rangalta kevään tullen.

 

Tykkään kyllä kovasti vilpolasta, joka aikoinaan on rakennettu mummolleni "kukkahuoneeksi". Meillä se toimittaa toimiston virkaa, mutta samalla toimii keväällä esikasvatushuoneena. Syksyllä villiviini muuttuu punaiseksi ja sävyttää myös vilpolan värimaailmaan ruskan tuntua. Kesällä yritän luoda toimistoomme merellistä tunnelmaa sisustuskalaverkoilla ja lasipalloilla.

Kesän satosaldoa

Kulunut kesä oli minusta erikoinen puutarhakesä. Monien kasvien kasvu junnasi keskikesän paikallaan. Esimerkiksi kesäkurpitsa, joka normaalisti kasvaa todella vauhdikkaasti, tuntui nukkuvan ruususenunta koko heinäkuun. Tahti muuttui vasta elokuussa.
 

Kun illat pimenivät ja kelit viilenivät, kesäkurpitsat alkoivat venyä silmissä. Nyt minulla on tuollaisia nuojamiesten nuijan kokoisia möllisköjä. Kiirettä pitää, että saa kaiken syötyä. Eiköhän kasvu pian tyssää ensimmäisiin yöpakkasiin. Ajatella, jo syyskuuta mennään, eikä vielä yhtäkään hallayötä. Läheltä taisi viime yönä pitää.
 

Kaksi jatkuvastatoista kuukausimansikkaa sinnittelee vielä. Jokatoinen aamu käyn keräämässä kourallisen tuoreita mansikoita puuron päälle.

 

Tämä taisi olla mansikoiden kesä. Ainakin meidän pieneltä mansikkamaalta saatiin satoa syötäväksi koko heinäkuun. Marjat olivat harvinaisen terveitä ja puhtaita.

Herukkarintamalla ei sujunut yhtä hyvin kuin mansikkamaalla. Mustaherukkaa ei tullut juuri lainkaan. En edes viitsinyt poimia, kaikki syötiin suoraan puskista. Olisiko alkukesän kuivuus vienyt kukat?

Punaherukkaa ja valkoherukkaa sentään saatiin. Punaherukkaa olen pakastanut ja keittänyt mehuksi. Taitaa jäädä vähän linnuilekin.

 

Sipulit jäivät ihmeen pieniksi. Ei paljon talvivaraa saatu, mutta syötävää riittää vielä.

Kärsimättömänä ihmisenä olen meinannut menettää hermoni tomaattien kanssa. Raakileita on aivan älyttömästi, mutta kypsyminen kestää ja kestää. Oikeastaan vasta parin viime viikon aikana on kunnolla päässyt tomaatteja poimimaan ja syömään.

Kumpa nyt loputkin ehtisivät kypsyä ennen pakkasia. Harvinaisen hidasta touhua tähän kesänä, vaikka aurinkoa on saatu.

 

Salaatti on suorastaan ryöstäytynyt käsistä. Nyt se jo kukkii komeasti, mutta syötävääkin vielä löytyy.

Ei etanoita, ei reikiä, ei kirvoja, eikä mitään öttimöttiäiäisiä salaatissa. Ihmeellistä! Monena muuna kesänä on salaatti rei'itetty seulaksi, mutta missä nämä syöjättäret tänä kesänä ovat piileskelleet?

Älkää ymmärtäkö väärin, en todellakaan kaipaa niitä. Mutta silti vähän mietityttää, kun puhutaan pörriäisten katoamisesta ja luonnon monimuotoisuudesta.

Puikulaperunoista tuli puhtaampi ja parempi sato kuin koskaan ennen. Ja se kasvoi nopeasti, kun normaalisti puikula on tosi hidas. Omenoita taas ei tullut käytännöllisesti katsoen lainkaan.

Tilli kasvoi normaalin vaisusti. Se ei vain minulla menesty. Avomaankurkkuja tuli jonkin verran, porkkanoitakin naposteltaviksi asti.

Tällaista Toimelan hyötymaalla tänä kesänä. Minkähänlainen mahtaa tulla ensi kesän sadosta? Jää nähtäväksi. On se aina niin jännittävää ja mukavaa vertailla satovuosia.