Rakkaat rannat

Viime päivinä on ollut aikaa retkeillä rakkailla lähirannoilla ja ihmetellä luonnon voimia. Vielä ei meren rannalla kasva piikkiäkään vihreää. Maisema on hiekanruskeaa ihan kirjaimellisesti.

En tiedä ovatko myrskyt lisääntyneet ilmastonmuutoksen vuoksi vai miksi, mutta lisääntyneet ne ovat. Vesi on talven aikana käynyt useamman kerran korkealla ja jäät ovat höylänneet rannat kasvustoineen.

Rannoilla leppien elinkaari on aina lyhyt. Ne kasvavat nopeasti, mutta jäiden ja meren kovassa käsittelyssä ne myös kuolevat nopeasti. Jos meri ei niittaa, laho iskee. Rannoilta kaatuu ja kaadetaan joka kevät lahoja leppiä. Näin sen kuuluu mennä.

Paju on leppää sitkeämpi rantojen uudisasukas, jota jäät ja myrskyt eivät kaada. Valitettavasti, sanon minä. Paju peittää tehokkasti maiseman ja vie elintilaa muilta rantakasveilta. Lepät ovat sympaattisia, eivätkä peitä koko maisemaa.

Olen viettänyt kesiä näillä rannoilla yli 50 vuotta ja on pakko ihmetellä, kuinka nopeasti maisema on muuttunut. Mihin on kadonnut vesi? Maankohoamisen myötä rantaviiva pakenee matalassa merenlahdessa. Tuon merimerkin vieressä vielä lapsena soudeltiin ja uitiin, nyt sinne pääsee kuivin jaloin.

Kulkupelitkin ovat päässeet sammaloitumaan. Kanoottia on käytetty vieläkin joka kesä, mutta veneellä ei rannasta enää helposti pääse liikkeelle. Varsinkin kauniilla ilmalla vesi on vähissä.

Luonnon muutoksille emme voi mitään. Rantakalliot, maisemat, mökit ja rakennukset ovat kuitenkin rakkaita ja voimaannuttavia. Niihin on kirjoitettu paljon inhimillistä historiaa ja omaakin historiaani. Toivottavasti rannat säilyvät kaikille avoimina, lähellä sijaitsevina voiman lähteinä. Niitä tarvitaan nyt.

Rantojen kaunokaisia

On se ihmeellista, kuinka kukkaloisto puhkeaa luonnossa aivan itsekseen. Pihalla joutuu lannoittamaan, nyppimään, kuokkimaan ja paapomaan kasveja, eivätkä ne sittenkään välttämättä kiitä kukinnoillaan. Viime päivinä olen kulkenut silmät pyöreinä Toimelan lähirannoilla ja hämmästellyt, kuinka paljon uusia tuttavuuksia meren äärelle on ilmaantunut.

Ilmeisesti luonto muuttaa muotoaan maankohoamisen seurauksena. Vesi pakenee hiekkadyyneiltä ja karun meriluonnon sijasta entisiä rantoja valloittavat yhä rehevämmät kasvustot. Liilanpunaista rantakukkaa (Lythrum salicaria) on ennenkin näkynyt jokunen kukinto siellä täällä. Tänä kesänä rantakukat suorastaan hehkuvat rehevinä ja voimallisesti levinneinä.

Pari kesää takaperin bongasin saunarantani kallionkupeesta ensimmäiset ranta-alpit (Lysimachia vulgaris). Nyt nekin kukkivat laajana kasvustona kuin paraskin perennapenkki. Hienoja ovat.

Tätä herkkää kaunotarta en ole kotirannoillani ennen tavannut, enkä vielä keksinyt sille nimeä. Mutta kaunis on sekin. Saa luvan lisääntyä ja voida hyvin minun puolestani. Jos joku tietää nimen, kertokoon.

Hiirenvirna (Vicia cracca)on vanha tuttavuus, mutta sekin on aiemmin kasvanut lähinnä rantaan vievän tien varsilla. Nyt virnaa löytyy entisiltä rantakiviltä, joilta vesi on paennut.

Pienen kurjenjalan (Potentilla palustris) tapasin myös ensimmäistä kertaa lähirannasta. Mistähän sekin on tänne tupsahtanut.

Mesiangervo (Filipendula ulmaria) on vanha tuttu. Miten minusta näyttää, että se saa nyt antaa tilaa monelle tulokkaalle. Ainakin se on joskus kukkinut rehevämminkin. Vai olisivatkohan korkealle syksyllä nousseet myrskyt vahingoittaneet kasvustoja.

Kaunis on mesiangervoniittykin, kun sitä katsoo sammakkoperspektiivistä.

Tämä kummajainen tökötti kallionkoloon vesisateen jälkeen syntyneessä mutaisessa ruohopläntäreessä. Olisiko vuohenputken alalaji meriputki (Angelica archangelica)? Samalta ainakin näyttää kuin vuohenputki, mutta on vain alle 50 cm korkea.

Tällekään en nyt tältä istumalta keksi nimeä, vaikka se onkin vanha tuttu mökkirannassa.

Ehkä eniten ilahduttaa Keski-Pohjanmaan maakuntakukka kissankello (Campanula rotundifolia). Se katosi mökkitien varrelta joskus 70-luvulla ilmeisesti vesakkomyrkkyjen seurauksena. Viime vuosina kissankello on alkanut palata entisille asuinsijoilleen. Tänä kesänä sitäkin on näkynyt laajoina lämpäreinä. Tulee mieleen lapsuuskesät.

Jos edellisessä postauksessa hehkutin Lapin luonnon lumoa ja suuria kokonaisuuksia, niin nyt tuli katsottua lähelle ja pientä. Ei tässä Toimelan lähiluonnossakaan ole valittamista, kun sitä joskus ehtii tarkemmin tutkailla.