Viherpeukalo osoittaa heräämisen merkkejä

 
Pitkän talven jälkeen tulee kevät, aina. Ei ehkä ihan vielä, mutta valon ja lämmön suuntaan mennään ja viherpeukaloni heräsi kuin heräsikin talvikoomasta. Luulin, että olisin sen jo kokonaan kadottanut, mutta tänään innostuin vaihtamaan multaa huonekasveille ja jakamaan jättisuuriksi kasvaneita kasveja.

  

Eikä päivääkään liian aikaisin. Vai mitä sanotte viirivehkasta? Kasvi on imenyt vettä kuin pesusieni ja olen ollut hyvin tietoinen sen jakotarpeista, mutta laiskotellut asian suhteen useamman kevään. 

 

 

Kun lopulta onnistuin kiskomaan kasvin liian pienestä ruukusta, mullasta ei ollut enää tietoakaan.  Pelkkää juurta ruukku täynnä! Paakkuun ei paljain käsin pystynyt, vaan piti ottaa puukko avuksi jakamiseen. Toivottavasti kasvi selviää jako-operaatiosta, kun oli jo ehtinyt kukkiakin kasvattaa.

 

 

 

Entäpä sitten valkotupsukki tai Eevan esiliina tai elefantin korva, millä nimellä sitten olettekaan tämän vanhan perinnekasvin oppineet tuntemaan? Yhtenä aurinkoisena talvipäivänä huomasin, että valkotupsukkini oli halkaissut ruukkunsa. Purkki oli täynnä poikasia, jotka ilmiselvästi odottivat pääsyä laveammille kasvualustoille. Tänään nekin pääsivät omiin ruukkuihinsa.

 

Ruukkujen vaihto on sotkuista puuhaa. Vaikka kuinka yrittää välttää mullan leviämistä, kylpyhuone oli taas kuin tasitelun jäljiltä. Monta uutta pientä istukaista kuitenkin pääsi multiin. Suurin aloe vera odottaa kevään tässä väliaikaisessa ruukussa ja pääsee taas kesäksi pihalle, missä se on ainakin aiempina vuosina viihtynyt erinomaisesti. Ja aina jää poikasia myös jakoperää.

 

 

Santutkin siirsin isompiin saviruukkuihin. Jospa ne innostuisivat kukkimaan. Edellinen kukinta päättyi joulun tienoilla.

Anopilta peritty orkidea jaksaa kukkia läpi talven. Ei isoja kukkia, mutta kestäviä. Ystävänpäivän aattona tulin ajatelleeksi, että useimmat huonekasveista ovat joltakin saatuja tai perittyjä. Montaakaan en ole itse ostanut.

Kukkia hoitaessa on hauska muistella, keneltä poikaset ovat kotoisin. Esimerkiksi: Viirivehka entiseltä työkaverilta Heleniltä, santpaulia ja orkidea anoppivainaalta, aloe vera on äitini tuoma ja valkotupsukki on asustanut Toimelassa jo 1950-luvulta saakka Aune-mummun ajoista.

Kodinonneako?

En ole taikauskoinen, mutta minua on vuosien varrella ruvennut lievästi huolestuttamaan yksi asia huonekasvien hoidossa: Olen onnistunut järjestelmällisesti ottamaan hengiltä useita kodinonni -nimisen, vaatimattoman viherkasvin alkuja, jotka meille tullessaan ovat voineet aivan hyvin.

Nyt on toivottavasti kotimme onnessa tapahtunut käänne parempaan. Sain pääsiäisenä lahjaksi munalla koristellun kodinonnen ja olen onnistunut toistaiseksi pitämään sen vehmaana ja vehreänä.

Taika näyttää olevan runsas kastelu alusastialle. Ette usko, kuinka paljon vettä tämä pieni pallerokasvi imee sisuksiinsa vuorokaudessa!

Wikipedian mukaan kodinonnea voi leikellä saksilla ja se jopa saattaa kukkia vaatimattomin kukinnoin touko-elokuussa. En kyllä ole eläissäni nähnyt kukkivaa kodinonnea, mutta odotan mielenkiinnolla. Kunhan en innostu lannoittamaan liikaa tätäkin...

Kodinonni (soleirolia soleirolii) kuuluu olevan monivuotinen nokkoskasvi, joka on kotoisin Välimeren läntisiltä saarilta, muun muassa Korsikalla sitä voi tavata luonnonvaraisena. Karkulaisia voi löytää myös  Manner-Euroopasta, Ranskasta, Alankomaista, Briteistä.

Kodinonnea voi muuten lisätä jakamalla juuripaakusta. Ai niin, ne mahdolliset vaatimattomat kukat ovat vihreitä, valkoisia tai jopa punaisia.

Vaihteeksi katsaus hennon ja herkän kodinonnen vastakohtaan, raskastekoiseen ja jykevän eläimelliseen aloe veraan. Tämä jättiyksilö vietti viime kesän ulkona. Tarkoitus oli hävittää se syksyllä.

Kasvi oli kuitenkin niin hyvinvoiva, että raahasin sen pakkasten tullessa vintin käytävän nurkkaan, pienen ikkunan eteen. Siis kirjaimellisesti raahasin: aloe vera on pelkkää mehua ja painaa kuin synti. Jos katkaisee aloen oksan, se itkee pitkään tahmeaa, pahanhajuista mahlaa.

Jättiläinen on ollut vaatimattomiin oloihinsa yllättävän tyytyväinen ja tehnyt poikasia. Kai se täytyy kesän tullen taas kantaa pihalle. Kasvi kasvaa sen verran vinossa valoon päin, että voi olla haastavaa löytää riittävän painava, pystyssä pysyvä ruukku.

Jotkut kasvit kasvavat liikaa ja toiset liian vähän, on se niin kummallista. Viime keväänä jaoin huonekasvien vaihtopäivässä kymmenkunta aloen poikasta, eikä poikimiselle näy loppua.

Talven väripilkku

Lunta tuiskuttaa ja talven ihmemaa on täällä juuri nyt, sopivasti joulutunnelmaa tuoden. Marrakuun- ja joulukaktukset ovat kukkimisensa kukkineet. Kesän pihalla voimia kerännyt ja lepokauden kellarissa viettänyt amaryllis näyttää valitettavasti puskevan jouluksi pelkkää lehteä.

Kaupasta hankittujen uusien joulukukkien lisäksi löysin ikkunanlaudalta tällaisen väripilkun, joka enteilee hienoa kliivian kukintaa lähiviikoille. Huomasin, että olen kastellut huonekasveja liikaa näin pimeänä aikana. Kliiviakin melkein ui. Toivottavasti liika kosteus ei ole ehtinyt häiritä kukintaa.

Lomalla ja joulumielellä täällä Toimelassa jo ollaan. Toivottavasti myös te blogiystäväni olette jo malttaneet hellittää joulutohinoista ja alkaneet nauttia joulun tunnelmasta.

Kämmeköiden maailmaan

Ostin kesällä tarjouksesta kaksi ihanasti kukkivaa perhoskämmekkää. Ne sulostuttivatkin näkymää ikkunanalaudalla tosi pitkään, kunnes kukat lakastuivat.

Yritin ensimmäisen kerran pitää hengissä pientä, jouluistutuksessa tullutta kämmekkää viime talvena huonolla menestyksellä. Blogiystävien hyvistä neuvoista huolimatta se kuihtui pois kevättalvella. Luultavasti huono menestys johtui väärästä kasvualustasta ja laiskoista kastelukäytännöistäni.

Näiden kaunotarten kanssa olen skarpannut! Uppokastelen parin viikon välein, suihkuttelen ja lannoitan orkidealannoitteella. Kasvualustaan en ole vielä uskaltanut koskea. Toistaiseksi kasvit näyttävät hyvivoivilta, vaikka vanha kukkavarsi onkin yläpäästä kuivahtanut. Muistaakseni konkarit neuvoivat, että kuivan kukkavarren voi katkaista pois.

Mutta milloin mahdollinen uusi kukinta voisi olla odotettavissa? Tänään nimittäin huomasin, että kämmeköiden lehdistön alaosasta työntyy esiin kasvustoja. Mahtavatko olla uusia ilmajuuria vai peräti kukkavarsia? Mitäpä sanotte te kokeneemmat orkideankasvattajat?

Ulkona sataa reippaasti vettä, joten meni sisäpuuhasteluiksi tämä sunnuntai. Eilisen tuhlasin siivoukseen ja verhojen vaihtamiseen, vaikka tiesin, että tälle päivälle on luvattu sadetta. Vähän harmittaa, koska ulkona ovat syystyöt aivan levällään. Mutta jospa jonkain päivänä vielä ehtisi haravan varteen ennen kunnon talven tuloa.

Valkotupsukki on maatiaiskasvi

Toimelan ikkunoilla on yli 50 vuotta elänyt huonekasvi, jota näkee enää harvoin, ainakaan myynnissä. Mummu kutsui tätä lehmänkieleksi, mutta virallinen nimi taitaa olla valkotupsukki (Haemanthus albiflos).

Valkotupsukki on vaatimaton  sekä ulkonäöltään että tavoiltaan. Purkki täyttyy  kuin itsestään ja hetkessä huomaa omistavansa valkotupsukin poikineen. Kielimäiset, päistään pyöreät lehdet ovat nahkeita ja reunoistaan karvapeitteisiä.

Mielenkiintoisin kukka on silloin harvoin, kun se päättää puskea lehtiruusukkeen keskeltä kukkavarren, josta se on saanut nimensäkin. Vaatimaton kukinto on kuin valkoinen pullapensseli tai maalisuti tukevan kukkavarren päässä. Kukkavarsi muistuttaa kliivian kukkavartta. Terälehdettömät kukat muistuttavat tähtiä, niillä on valkoiset, pitkät heteet ja keltaiset ponnet.

Muutaman kerran olen kukinnan päässyt näkemään, mutta kuvaa en ole älynnyt ottaa. Nyt odotan kamera ladattuna, että tuosta suurimasta lehtiruusukkeesta työntyisi esiin kukinto, joka lupaavasti pilkistää jo. Ainakin toivon, että se pilkistävä on kukinto.

Hämeen amk:n maatiaislajeista kertovalla sivustolla Tuovi Mutanen kirjoittaa, että valkotupsukki oli suosittu huonekasvi 1800-luvulta aina 1920- ja 1930-luvuille. Se on kotoisin Etelä-Afrikasta. Kukkaa kutsutaan myös elefantinkorvaksi ja Eevan esiliinaksi.

Jospa keväiseksi heittäytynyt aurinko saisi valkotupsukin kukankin innostumaan ja työntymään esiin. Kasvi pitäisi jakaa ja vaihtaa mullat, mutta en ole halunnut häiritä mahdollista kukintoa. Odotellaan rauhassa.

Hämmentävä aloe vera

Olen hiukan hämmentynyt aloe verasta huonekasvina. En tiedä pidänkö siitä vai en. Sivelen kyllä aloegeeliä naamaani päivittäin, mutta tuo rohdoskasvi ikkunallani on jotenkin eläimellinen. Se tuo mieleeni lihansyöjäkasvin.

Saimme aloen (ilmeisesti lääkealoe) lahjaksi muutama vuosi sitten. Se kasvaa paksuna ja elinvoimaisena työntäen piikikkäitä, mutta sisältä mehukaita versojaan joka suuntaan. Oikeastaan se ei enää mahdu ruukkuunsa eikä oikein ikkunallekaan. Välillä olen katkaissut verson, joka on työntynyt sohvalla istujan reviirille.

Katkaistusta kohdasta alkaa valua käsittämättömät määrät hyytelömäistä, ruskehtavaa nestettä, joka haisee todella pahalta. Kummallista, että naamaan levitettävä geeli ei haise miltään, mutta suoraan kasvista en kyllä aloen mehuja iholleni sivelisi :). Ilmeisesti tuo mönjä kuitenkin on sitä terveellistä ja desinfioivaa aloe veraa.

Viime keväänä aloeni alkoi työntää keskeltä kasvia suoraan ylöspäin kukkavartta. Se venyi ja venyi, lopulta puoliväliin ikkunaruutua, ja varren päähän aukesi oranssi kukinto. Se puolestaan roiski useamman viikon ympäristöönsä tarttuvaa mettä. Ikkunaa ei meinannut saada puhtaaksi millään. En osaa sanoa edes, oliko kukka mielestäni kaunis vai ei. Jotenkin tanakka.

Olen varma, että otin kukinnosta kuvan, mutta valokuva-arkistoni on luvattoman huonosti järjestetty, enkä onnistunut löytämään kukintokuvaa. Harmi. Netissä on kyllä kuvia aivan samanlaisista aloen kukista. Esimerkiksi täällä. 

Nyt aloen purkki on aivan täynnä poikasia. Pitäisi varmaan jakaa, mutta mietin, odottaisinko, jos kukinto ilmestyisi tänäkin vuonna. Haluaisin kuvan kadonneen otoksen tilalle. Nettipalstoilla sanotaan, että aloe saattaa mädättää versonsa jo pienestäkin vauriosta. Minun kokemukseni mukaan jättiläiselle ei käy mitenkään, vaikka se vähän aikaa amputoitua osaansa itkeekin. Ei ole kranttu hoidettava ollenkaan. Mutta näitäkin on eri lajeja, jotka varmaan käyttäytyvät eri tavalla.

Palmujen katveessa

Kunpa istuisinkin jossakin lämpimässä palmun alla lempeän tuulen ja auringon hyväillessä ihoa. Mutta ei.

Istun tietenkin villasukat jalassa jukkapalmun katveessa kotosalla ja odottelen, että 15 asteen pakkanen vaihtuisi luvatuksi lumimyräkäksi. Sama Jukka on asustellut Toimelassa jo edellisen emännän aikana eli varmaan parikymmentä vuotta. Muutaman vuoden välein pätkäisen pitkäksi hujahtaneen varren poikki, isken uusiin multiin ja siitä se taas lähtee.

Jukkakin varmaan viihtyisi kesällä ulkona, mutta en ole raaskinut viedä. Täällä Pohjanlahden rantamilla tuntuu, että aina tuulee, nykyisin vielä kovempaa ja useammin kuin ennen. Jukka pitäisi ainakin siirtää tukevampaan ruukkuun, että kestäisi ulkona tuulet ja tuiskut.

Vuoripalmu on juuri saanut pakerrettua esiin tämän vuoden kukintonsa, joka vielä hehkuu kuulasta vihreää. Hetken kuluttuahan kukinnot kuivuvat ja siemenet varisevat lattialle, nimittäin kokemusta on. Olisikohan tuloksena palmumetsikkö, jos siemenet jaksaisi laittaa multiin?

Myös vuoripalmu on kuulunut tämän talon kalustoon todella kauan, jo edellisen asukassukupolven aikaan. Viime vuodet se on viettänyt vintillä nuorison vähemmän hellässä huomassa, mutta valoisat huoneet vahoine, isoine ikkunoineen ja altakasteluruukku auttavat selviämistaistossa.

Onpa muuten mukava, että on perjantai. Ja sekin on ihanaa, että päivä on pidentynyt huomattavasti molemmista päistä: Aamulla jo kahdeksalta valkenee ja työpäivän jälkeen näkee vielä käydä ulkona päivänvalolla. Jee!

Vanhapoika piikikäs ja nahistuneet banaanit

Ilokseni huomasin, että Toimelaan on ilmaantunut uusia seuraajia. Lämpimästi tervetuloa!

Puutarha viettää taas pakkaspäivää (-12), mutta huonekasvit alkavat selvästi havaita lisääntyvän valon. Viikonloppuna oli jo sen verran leutoa, että innostuin vähän etuajassa (hätäinen luonne kun olen) vanhojen kaktusten kimppuun.

Nämä rassukat ovat unohtuneet vuosiksi vintin ikkunanlaudalle hoitamattomina. Löytyvät sieltä aina syksyllä, kun aurinko lakkaa paahtamasta ja kun jälkikasvu muistaa avata rullaverhonsa :).

Tätä olen kutsunut vanhaksipojaksi, mutta en ole ollenkaan varma sen oikeasta lajista. Penteleen piikkinen se on, nytkin on sormessa piikki, vaikka hanskojen kanssa yritin käsitellä. 

Tämä on varmaan kymmenen vuotta vanha yksilö, ihan pienessä purkissa joskus hankittu. Se kukkii siellä rullaverhon takana joka vuosi loppukesästä ja alkusyksystä. Kauniita keltaisia kukkia, joissa on punertava keskus. 

Tämä muistutti vielä syksyllä etäisesti banaanikaktusta keltaisine "banaaneineen". Joulun tienoilla banaanit nahistuivat ja jäljelle jäi väärään suuntaan kurottava, toispuoleinen kasvi. Jotain tarttis tehdä, vai mitä?

Tähän saakka olen käyttänyt kaktuksille tavallista multaa, mutta nyt ylitin itseni ja hankin oikein kaktusmultaa. Päätin kokeilla, lähtisikö banaani (vaikka sitten ilman banaaneja) kasvamaan pistokkaista.

Tässä nämä nyt ovat. Aika surullisen näköisiä huppupäitä ja yksi paljain päin. Saapas nähdä, miten pistokkaiden käy.

Mutta vanhaapoikaa uusi, musta kuosi komisti kummasti! Edelleen viettää vasemmalle, mutta pitää muistaa käännellä välillä valosta poispäin.

Ps. Tulin äsken tutkineeksi netistä kaktusten kuvia ja epäilen, että "vanhapoikani" ei olekaan vanhapoika vaan aivan joku muu kaktus. Nimittäin, vanhassapojassa näyttävät kukat tulevan varteen, tässä tulevat suoraan kiinni runkoon. Ja muutenkin näyttää erilaiselta, ei esimerkiksi kasvata haaroja. Mikähän tämä sitten mahtaa olla? Meillä se kuitenkin tunnetaan varmaan vanhanapoikana hamaan loppuun saakka. Semmoista se on, kun jonkun maineen saa...

Ruskettunut perhosorkidea

Pienen etsiskelyn jälkeen löysin läpinäkyvän lasiruukun, johon ajattelin siirtää jouluasetelmassa saamani perhosorkidean. Purkki on pikkuriikkiselle kukalle turhan suuri, mutta pienempää en tähän hätään löytänyt. Mutta purkin koko ei olekaan suurin huolenaiheeni, vaan orkidean yleinen hyvinvointi. Minulla ei ole koskaan ollut orkideaa ja nyt ihmettelen, pitäisikö kukkavarsien säilyä vihreänä? 

Kukka oli jouluna näin hyvinvoiva asetelman kuningatar. Kukat tipahtivat aikanaan pois....

....ja nyt kukka näyttää näin surulliselta. Kukkavarret ovat ruskistuneet, lehdet kyllä toistaiseksi ovat vihreät ja hyvinvoivat.

Voisiko joku ystävällinen ihminen kertoa, kannattaako tätä enää toiseen ruukkuun siirtää vai heitänkö suoraan kompostiin? Tekeekö uudet kukkavarret ruskistuneiden tilalle, onko mahdollista, että elpyy? En viitsisi nähdä turhaa vaivaa toivottoman tapauksen eteen.

Ja onko nyt ylipäänsä sopiva aika vaihtaa ruukkua? Tuossa pienessä istutuspurkissa se ei ainakaan kauan menestyne.

Ja vielä yksi kysymys: Mitä istutusruukkuun kannattaa laittaa? Ajattelin koristekiveä ja multaa, lekasoraa ehkä pohjalle. Mutta tarvitseeko orkidea kuinka paljon multaa vai pitäisikö olla muuta maa-ainesta, kuten ilmeisesti luontaisilla kasvupaikoillaan on?

Tulipas kysymys poikineen, toivottavasti joku orkideapeukalo jaksaa vastailla.

Juoruja ja valopilkkuja

Yksi syksyn sitkeimmistä kukkijoista on tällä kertaa onnenapila, toiselta nimeltään onnenkäenkaali (Oxalis tetraphylla tai Oxalis deppei). Useimmiten se on kukkinut runsaasti keväällä ja kesällä uudelleenistutuksen ja jakamisen jälkeen. Juhannukselta kukkanen on jo osoittanut uupumisen merkkejä ja loppukesä on kulunut kellastuneiden lehtien nyppimisessä. Talvensa onnenapila on viettänyt verhon taakse piilotettuna kehäraakkina, jonka ainoa tavoite on ollut (emännän tavoin) talvesta ja piemästä hengissä selviäminen.

Jostakin syystä tämä valopilkku on tänä syksynä pysynyt vihreämpänä kuin koskaan ja työntynyt jopa uusia kukkia pitkälle syksyyn. Opetus: Koskaan ei pidä lannistua, eikä lopettaa ihmeisiin uskomista. Nyt onnenapila saa jo siirtyä ansaitulle talvilevolle.

Kuluneen vuoden ihmetyksen aiheita on ollut myös juoru, jota on samasta emosta kasvatettu tässä talossa samalla paikalla keittiössä vuosikymmeniä. Lienee nimeltään arkijuoru (Tradescantia albiflora). Paikka itä- ja pohjoisikkunoiden välisessä nurkkauksessa on otollinen ja juoru onkin kasvanut amppelista lähes lattiaan saakka kauniin vihreänä ja voimallisena.

Tänä vuonna se myös kukki pienin, hennoin kukkasin. Kukintoja ilmestyi ympäri kasvia, joka alkoi muistuttaa morsiushuntua. Myös työpaikallani varsin pimeässä paikassa elävä juoru kukki tänä vuonna runsain kukin ensimmäistä kertaa elämässään. Taisi olla juorujen suvi.
Kerran ennen juoruni poikanen on kukkinut syksyllä viileässä eteisessä, lähes pakkaseen unohdettuna. Mutta ei keittiössä. Kukinnasta innostuneena aion etsiä käsiini purppurajuorun (Tradeschantia ballida), jonka lehdet ovat punertavat ja kukinnot vaaleanpunaiset. Myös herrasjuoru, brasilianjuoru ja juorukki kiinnostaisivat tätä juorujen harrastajaa.

Nyt kukassa on kaktusten lisäksi enää aina kiitollinen paavalinkukka eli saintpaulia. Nämä kyllä kukkivat ja viihtyvät nekin keittiön pohjoisella ikkunalla. Kun jaksaa kukintojen välissä katsoa sen pienen kukattoman kauden ja istutella keväisin uuteen multaan, niin paavalinkukka palkitsee vuodesta ja kerrasta toiseen.

Lannoiteltua tulee ehkä turhan reippaasti, kun vihreitä lehtiä on niin runsaasti. Välillä napsin niitä pois kukkien edestä, eikä kukka näytä pahastuvan. Vesi on vain muistettava antaa lautaselle, eikä juurelle.

Opetus: Tunnelin päässä on aina väriä ja valoa.

Kaktus kuin kaktus

Ostin tämän joulukaktuksena myyjäisistä muutama vuosi sitten. Olisiko kuitenkin marraskuun kaktus, kun kukka on jo useampana vuotena kukkinut heti marraskuun alusta? Niin nytkin. Jonkun kirjan mukaan ei edes ole olemassa erikseen joulu- ja marraskuun kaktuksia, vaikka niistä puhutaan.

Ehkä kukinnan ajankohta riippuu hoidosta. Ohjeiden mukaan joulukaktusta pitäisi pitää välillä kuivana ja sijoittaa johonkin muualle kuin paahtavaan aurinkoon. Tämä kaktus on elänyt elämänsä kesät talvet etelä- tai länsi-ikkunalla ja nimenomaan paahteessa. Vettä on annettu läpi vuoden kuten muillekin kukille ja lannoitettukin aina silloin tällöin. Silti kaktus voi hyvin ja nuppuja on tänäkin vuonna todella paljon.

Että se niistä ohjeista, näppituntumalla mennään.

Mummulla olikin tapana sanoa, että "koita sormella, pitääkö kastella vai ei".