Ilon ja surun päiviä lemmikkien kanssa

Lemmikit ovat ihania, mutta ihan jokaisen kanssa tulee jonakin päivänä suru puseroon. Eppu-kissamme hallitsi reviiriään Toimelassa ja vähän ympäristössäkin onnellisena yli 19 vuotta. Pitkä, hyvä kissanelämä päättyi tänään.

Tyttären alakoululaisena kirjoittama huoneentaulu otettiin seinältä. Vettä on kupissa ehtinyt virrata.

Vaikka eläimistä tykkään ja niillä on ollut elämässäni aina iso rooli, tällä hetkellä en haaveile uusista nelijalkaisista. Sulattelen tilannetta, että kukaan ei komenna meitä illalla nukkumaan, eikä läpsyttele jääkaapille herkkuja pyytelemään.

Kun kissaan sitoutuu, siinä saattaa yllättäen hurahtaa parikymmentä vuotta. Koira eli välissä 12 vuotta ja jätti sekin lähtemättömät muistot. Elämä olisi aika paljon köyhempi ilman lemmikkejä.

Mitä teille kuuluu kukkasipulini?

Satsasin tänä(kin) syksynä enemmän kuin tarpeeksi kukkasipuleihin. Tuli isoa ja pientä tulppaania, kerottua ja yksinkertaista. Lisäksi vähän krookuksia ja pikkunarsisseja.

Kesä oli kuiva ja alkusyksy lämmin. Niinpä sipulit tuli laitettua multiin aika myöhään lokakuulla. Pian istutuksen jälkeen alkoikin sataa reippaasti ja sadetta tuli ja tuli. Sateen jälkeen saimme sitten saman tien pakkasta ja luntakin, mutta aika ohuesti.

Nyt vähän mietityttää, mitä sipuleille mahtaa kuulua. Ehtikö maa kuivua ennen pakkasia riittävästi vai jäätyivätkö sipulini? Ja kaivoinko ne riittävän syvälle?

Ei ole montaa vuotta syksystä, jolloin vettä satoi viikko tolkulla ja saman tien iski -20 asteen pakkaset. Silloin sipuleille kävi huonosti. Useimmat paleltuivat tai eivät kukat ainakaan nousseet maasta keväällä. Toivottavasti nyt ei ole käynyt yhtä huonosti, vaan pieni lumikerros suojaisi riittävästi. 

Tätäkö pohtii myös kissavanhuksemme Eppuli, kun katsoo kauas ja ihmettelee? Oikeasti Eppu ei ole huolissaan kukkasipuleista, vaan talvesta ja tarkenemisesta. 18-vuotias kissa tulee vuosi vuodelta viluisemmaksi ja inhoaa pakkasia, lunta ja talvea ylipäänsä. Tämäkin kaihoisa katse taitaa suuntautua lämpimiin sisätiloihin.

Eppu on vielä elämänhaluinen, vaikka kuulo on mennyt. Näkö kuitenkin pelaa ja ruokahalu on hyvä.

Terveisiä preerialta

On tämä ihmeellinen kesä. Helteitä viikko tolkulla ja kuivuutta. Olemme täällä Pohjanmaan rannikolla kärsineet vielä sisämaatakin enemmän kuivuudesta. Perennat, pensaat ja jopa puut näyttävät kitukasvuisilta. Kannettu vesi ei kaivossa pysy, senhän tietää jo sananlasku, eikä kukaan jaksa kaikkea kastella.

Muutama päivä on ollut viileämpää ja saatiin jopa jokunen reipas sadekuuro, lopultakin. Se ei tuntunut juuri missään. Nurmikko on palanut keltaiseksi preeriaksi. Sitä ei tälle kesälle enää mikään pelasta. Eipä ole tarvinnut ruohonleikkuria juoksuttaa.

Eiköhän kuivan kesän tuhoja saada tuta ensi keväänä. Ainakin edellisen kerran, kun näin kuivaa oli, jouduimme tekemään syreeniaidalle melkoiset metsurinhommat keväällä. Niin paljon oli kuolleita oksia. Onneksi pensaat uusiutuvat.

Saniaiset leikkasin pois porraspäästä keltaisina rötköttämästä jo pari viikkoa sitten. Aikomus on kaivaa ne kokonaan pois ja istuttaa tilalle jotakin, joka ilahduttaa pitempään kuin muutaman viikon keväällä.

En ole helleihmisiä muutenkaan, mutta jotakin hyötyä sentään on lämpimästä. Aloe vera nimittäin ehtinee tänä kesänä kerrankin avata nuppunsa ulkona ennen pakkasia.

Ruukkukukista on muutenkin pitänyt nauttia. Niitä olen sentään jaksanut kastella.

Jotkut muutkin kuin aloe vera ovat kesästä pitäneet. Esimerkiksi pelargoniat ovat kukkineet ennätyksellisen runsaasti ja pitkään.

Mukulabegonioita kasvatin tänä keväänä ensimmäistä kertaa mukuloista saakka. Siis kuvassa nämä korkeammat vasemmalla, keltaiset ja vaaleanpunaiset. Myrsky katkaisi heti keväällä puolet taimista harmittavasti. Istutin "paikkavärkiksi" puutarhalta ostamiani mukulabegonioita, mutta ihan erilaisia ja kokoisiahan ne olivat. Eripari-istutus tuli.

Kuivuudesta ovat näidenkin lehdet käpristelleet, vaikka olen yrittänyt kastella. Itse kasvatetuista tuli kyllä isoja ja komeita kukkia. Jospa niitä vain olisi ollut purkki täynnä kuten oli tarkoitus. Ehkä kokeilen ensi keväänä uudestaan ja olen tarkempana myrskysuojauksen kanssa istutusvaiheessa. Talvettaakin mukulat tietysti voi.

Vanhan ajan jorinit eli daaliat ovat myös tykänneet auringosta. Näitä on minulla jo vähän liikaakin joka puolella purkeissa ja penkeissä. Mukulat vain lisääntyvät vuosi vuodelta.

Ne ovat talvehtineet hyvin 70-luvulta olevassa vanhassa kylmiössä, joka tänä kesänä sanoi sopimuksen irti. Saapas nähdä miten mukuloiden ensi talvena käy ilman kylmiön tasaista lämpötilaa.

Tämä vanha rouva on ollut koko suven aivan pihalla, kirjaimellisesti. Puskissa ja velttona kuin mato hellettä paossa. Itsekin olen tuntenut itseni onkilieroksi kuumuudessa.

Monet suunnitellut pihapuuhat ovat jääneet tekemättä, kun on jaksanut vain uida ja lojua riippumatossa. Kissanpäiviä on pidetty.

Kevät mielessä

Ihmeellisesti ihmisen mieli kääntyy kohti kevättä heti, kun ensimmäiset auringonsäteet nousevat taittamaan kaamosta. Innostuin jo pätkimään huonekasveista istukaisia.

Juoru on istutettava uusiksi vähintään kerran vuodessa. Sillä on tapana vanhentaa alimmat lehdet ja tuottaa kovasti roskaa, ellei kasvia uusi. Siinäpä se saa odotella juuria ja multiin pääsyä. Samalla se tuottaa minulle kevätmieltä ja valaa uskoa tulevaan kasvukauteen.

Minun huonekasvini ovat pääsääntöisesti erittäin vanhaa perua ja tässä talossa vuosikymmeniä asuneita. Tai sitten niihin liittyy jokin tarina; istukaiset on aina joltakin saatu ja kasvit tuovat muistoja mieleen. Vanhoja tuttuja ei oikein voi hävittää, vaikka uusiakin lajeja tekisi mieli.

Päädyinkin pätkäisemaan vuosikymmeniä vanhan vuoripalmun latvasta poikki. Se oli kasvattanut valtavan pitkän varren ja vihreät oksat hipoivat kattoa.

Vaihtoehtoja olivat vanhan kasvin hävittäminen tai "nuorentaminen". Päätin kokeilla, juurtuisiko latvus. Sekin odottaa nyt juuriaan vesiastiassa. Ainakin muita palmuja olen samalla menetelmällä nuorentanut. Ehkä tämäkin onnistuu.

Vanhapoikavanhus jaksaa vielä yrittää. Se on taas kasvattanut nenäänsä "näppylän". Jonkin sortin hedelmä se kai on. Kerran vuodessa näitä ilmaantuu.

Kaikki nämä huonekasvit elelevät vinttikamarissa. Kamarin ikkunasta taas on näin lohduton näkymä, jos kevättä ajattelee. Vielä pitää lunta luoda, ennenkuin paljuun pääsee mattoja liottelemaan.

Juhannuksena 17 vuotta täyttävä Eppu mököttää. Se tulee vuosi vuodelta viluisemmaksi ja tämänpäiväinen - 17 astetta on sille pahasti liikaa.

Kissa yrittää tappaa aikaa nukkumalla, naukumalla, syömällä, mököttämällä, nakkelemalla joululahjahiirtä ja kiusaamalla meitä. Sehän on luonnolisesti ihmisten vika, että ulkona on talvi. Kesällä Eppua ei juuri sisällä näe.

Kesää leikkimässä

Äitienpäivän aatto oli aurinkoinen ja auringossa sen verran lämmin, että päästiin täälläkin upottamaan sormet multaan. Orvokkeja vasta istuttelin muutamaan ruukkuun, ei sen kummempaa. Mutta tuntuipa mukavalta, vähän kuin olisi leikkinyt kesää.

Paikallisella puutarhalla olikin tänä keväänä tarjolla aivan ihania keltaisen sävyjä orvokeissa. Varsinkin tämä vaalea. Olikohan se edes keltainen...vai tumma luonnonvalkoinen...vai mikä? Kaunis joka tapauksessa.

Marketista taas löytyi hentoa liilaa. Mukava saada kirkkaiden värien rinnalle myös hillitympiä orvokkeja.

Jotkut meistä osaavat ottaa rennommin kuin toiset. Eppu ainakin nauttii jokaisesta auringonsäteestä ja plusasteesta, joita kevät tarjoaa. Talvi alkaa olla vanhan kissan nivelille melkoinen kärsimys, mutta nyt kelpaa.

Eppu vaihtoi paikkaa sitä mukaa kuin minun puuhani pihalla eteni. Ja pielusta riitti. Melkein kävi kateeksi, kun karvainen seuralainen otti niin rennosti.

Keripukin torjuntaa

Ps. Eppu-kissan onneksi onnenkäenkaali on pysynyt koko talven vihreänä, vaikka on viettänyt siestaa vintin käytävässä, viileässä ja heikossa valossa. Aiempina vuosina keväällä ovat olleet jäljellä vain kävyt mullassa. Nyt riittää salaattia Eppulle. Ihmeellistä.

Nostalgiaa ja tunnemyrskyjä

Nämä ovat tuiki tavalliset lapaset. Niinhän sitä luulisi, mutta tänä jouluna juuri nämä lapaset saivat lapsuusmuistot tulvimaan mieleen. Äitini oli kutonut nämä minulle joululahjaksi. Minulla oli lapsena aina samanlaiset "nyppylapaset", jotka pitivät kätöset lämpiminä vaikka päivän hiihtoreissulla tai luistelemassa. Seuraavan kuvan nurin käännetystä näkyy, miksi nyppylapaset ovat erityisen lämpimät.

Nurjalla puolella jokaisen kuviosilmukan kohdalle pyöritellään sormen ympäri muutama kiekka lankaa lämmikkeeksi. Äiti on tarkka tekijä ja nämäkin lapaset ovat huolellista työtä. Äiti ei kuitenkaan ole niitä mummoja, jotka joka joulu käärisivät jokaiselle lapselle ja lapsenlapselle pakettiin itse kudottuja sukkia ja lapasia. Sen vuoksi nämä lapsuuden lapaset liikauttivat jotakin sisälläni.

Luultavasti osa syy nostalgiamyrskyyn oli lapasten keskellä näkyvä koru. Tytär oli askarrelut sen minulle lahjaksi ensimmäsestä lapsuuskuvastani. Olin otettu. Tästä tulee varsinainen voimakoruni.

 

Aina sanotaan, että itse tehty lahja on paras. Niinhän se on, ja erityisesti tänä jouluna omin käsin juuri minulle valmistetut lahjat osuivat ja upposivat. Myös nämä miniän tekemät namit, joissa kirpeä karpalo oli saanut toffeekuoren.

Meillä oli Toimelassa ihanat joulusäät ja talo viikon verran täynnä nuorta polvea. Olin vain ja nautin nykyisin niin harvinaisista hetkistä, kun jälkikasvu on yhtä aikaa paikalla. Pelattiin paljon, syötiin paljon ja puhuttiin paljon. Mitäpä sitä muuta.

Ensimmäisenä arkena minulla oli iltavuoro. Pakkasaamu oli kaunis ja kaikki muut vielä vetelivät sikeitä, kun vetäisin käteen nyppylapaset, otin potkukelkan ja kiersin Mäntyperän lenkin. 

Liukkaassa kelissä potkuttelin reipasta vauhtia ohi lapsuuden luistelujään Pikkujoen rantaa, Lestijoen vartta ja urheilukentän metsikön vierestä, mistä mentiin lapsena polkua pitkin Meksin kallioille koko päiväksi laskemaan mäkeä ja hiihtämään.

Nostalgiaretki potkukelkalla nyppylapasten kera vei minut pitkäksi aikaa lämpimiin muistoihin ja tunnelmiin. Se joulussa ja perhejuhlissa taitaa ollakin parasta. Ja se, että kerrankin on aikaa tunnelmoida ja antaa ajatusten viedä. Arjessa kun on aina tuhat ja sata välttämätöntä askaretta tehtävänä.

Sain joulutervehdyksenä myös muratin. Lahjan tuoja muisteli hieman epäröiden vanhaa sananpartta: "Kun muratti tulee ovesta sisään, rakkaus menee ikkunasta ulos." Onneksi en usko ennustuksiin, eikä tällaisesta ole mitään merkkejä. Kiitos muratista, sitä minulla ei vielä ennestään ollutkaan.

Eppu-kissa nautti tänä jouluna erityisen paljon paketeista. Sekä paketointivaiheessa että roskavaiheessa. Joulu oli jokaisella.

Amaryllikset ovat kiitollisia joulukukkia. Ne ilahduttavat pitkään sekä punaisina että valkoisina.

Pakkasukon myötä oikein onnellista ja ihanaa uutta vuotta 2017. Tapaamisiin ensi vuonna!

Tintillistä isäinpäivää

Isäinpäivän kunniaksi asennettiin uusi lintujen ruokabaari. Tässä baarissa listalla on kuorittuja auringonkukansiemeniä. Näyttävät maistuvan ainakin tinteille.

Meillä on nyt kolme eri ruokintapistettä, joissa tarjoilu vaihtelee. Auringonkukansiementen lisäksi tarjolla on rikottuja maapähkinöitä ja siemenseosta. Olen odottanut, että lisääntyvä ja monipuolistuva tarjonta lisäisi myös lajikirjoa omalla pihalla. Toistaiseksi olemme kuitenkin bonganneet vain edellisistä talvista tuttuja vieraita: sinitiaisia, talitiaisia, hömötiaisia, pikkuvarpusia sekä vähemmän toivottuja harakoita ja naakkoja. Keltasirkkujen parvetkin ovat vielä poissa.

Eniten odotan punatulkkuja, joita en ole nähnyt pihan ruokintapaikoilla moneen vuoteen.

Mahtaisiko syyllinen punatulkkujen puuttumiseen löytyä tästä kuvasta? Eppu-kissa vaanii aikansa kuluksia harakkaa, joka taas odottaa kieli pitkällä, että tirpasta tipahtaisi jotakin maahan. Harakat ja naakat eivät pääse käsiksi tirpan tai tämän riippuvan lintumökin tarjoiluun, mutta avolaudan pähkinät ne kyllä popsivat hetkessä. Näkehään tuon harakan mahasta; lihava kuin mikä!

Eppuhan ei harakkaa saa kiinni ja 15-vuotias pyyntikissa tietää sen oikein hyvin. Kunhan aikansa kuluksi testaa. Rouva kissaa pihalla pyörivät lintuparvet häiritsevät suunnattomasti. Vanhasta on tullut vain niin viluinen, että enimmäkseen se sisältä ikkunanlaudalta pitää vahtia ja säksättää. Linnut eivät ole vahtikissasta tietävinäänkään.

Tämä uusin ruokintapaikka on aivan keittiön ikkunan takana. Siitä onkin mukava seurailla lintujen touhuja. Ne ovat aika eteviä ja ahkerasti asialla, kun lumi ja pakkanen ovat ehtineet Toimelaan asti.

Kasvun ihmettä kellarissa

Jopas jotakin. Kellarin uumenista paljastui uuden kasvun ihme tammikuun viimeisen päivän kunniaksi. Syksyllä kellariin nostamani narsissi- ja krookusruukku pukkaa kovasti elämää. Hennon keltaiset kasvustot ovat jo kymmensenttisiä, vaikka kellarissa ei ole valoa, eikä keväästä muutenkaan mitään tietoa.

En mitenkään voinut jättää näin yritteliäitä versoja kellarin pimentoon, vaan nostin ruukun valoon ja lämpöön. Luultavasti aivan liian aikaisin. No, jos kasvavat liikaa ennen kevättä, täytyy siirtää takaisin kylmään odottelemaan.

Viime keväänä unohdin tämän ruukun kokonaan ja otin sen vasta myöhään keväällä esiin. Alukesästä sipulikukat kukkivatkin sitten hienosti, mutta olisihan se mukava jos vaikka jo pääsiäisenä olisivat kukalla.

Vai olisivatkohan sittenkin olleet turvassa kellarissa? Näyttävät kevään merkit kiinnostavan muitakin kuin minua.

Jaa maistanpa tuosta kokeeksi! Pitää varmaan kylvää Eppu-kissalle kissanohraa, jos mielii saada ruukusta sipulikukkia. Salaattia näyttävät tarvitsevan muutkin kuin me ihmiset.

Auringon ihmeitä

Vapaapäivän aamu valkeni aurinkoisena ja vasta satanut uusi lumi häikäisee kilpaa auringon kanssa. Kevään valo tekee ihmeitä mielelle ja luonnolle, esimerkiksi jääkristallia.

Kylläpä se häikäiseekin! Mihinkähän suuntaan tästä lähtisi?

 

Taimetkin innostuvat valosta. Valkoiset, isot Vanilla-samettiruusut näyttävät oikein tukevilta ja terhakoilta.

 

Keltaiset isot samettiruusut taas ovat venähtäneet jo vähän hoippuroiksi. Mitenkähän näitä auttaisi, että kasvaisivat myös leveyttä, eivätkä pelkästään pituutta?

Daaliat ovat vielä kovin pieniä, mutta hengissä ja ylöspäin yrittämässä. Hitaammin näyttävät kasvavan kuin samettiruusut.

Tässä taimikatsaus tällä erää. Nyt opiskeluhommiin ja vähän kevätsiivoustakin pitäisi jatkaa, että pääsiäinen pääsee tulemaan tupaan.

Luonto ja ihminen illan viilentyessä

Luonnonkukkien kauneuden äimistely jatkuu. Toissapäivän helteen jälkeen, illan viilentyessä ja auringon paistaessa matalalta, pyöräilin kameran kanssa Lestijoen rantaa. Oi että oli kauniita näkymiä. Lumpeet lisääntyvät vuosi vuodelta, ehkä se kertoo veden puhdistumisesta? Jos pihalla olisi isompi koristeallas, lumme olisi kyllä kiva siellä kellumassa.

Ps. Kuten Savea ja papuja alla kommenteissa ansiokkaasti huomauttaa, tuo kuvan keltainen kukkanen on ulpukka, eikä suinkaan lumme, jonka kukka on valkoinen. Kiitos opastuksesta, tiedänpähän tämänkin nyt. Meilläpäin valkoisia lumpeita ei vesissä näe, joten ilmeisesti tätä keltaista ulpukkaa on täällä kansan suussa ruvettu kutsumaan lumpeeksi.

Kuvajaiset veden pinnassa olivat kuin parhaassa taideteoksessa.

Soutuveneelläkin pääsee vilvoittavien vesien äärelle helteisenä päivänä.

Mutta oi ja voi, miltä ennen muinoin kauniin metsäinen luontopolku näyttää hakkuiden ja talven myrskyjen jäljiltä. Nilkku luontopolku-opaste revittyä kantoa vasten näyttää lähinnä huonolta vitsiltä.

Pihalla eläimet jatkavat sovinnollista rinnakkaiseloa. Pitkästä aikaa näin ison siilin mönkimässä ruohikossa. Eppu-kissa piti portailla vahtia, mutta ei puuttunut piikikkään kaverin iltalenkkiin.