Pahuksen rusakot

 

Rusakot ovat lisääntyneet vuosi vuodelta ja viime talvi oli niiden kulta-aikaa. Työmatkoilla niitä loikkii päivittäin tielle ja myös auton alle jääneitä rusakoita näkyy lähes päivittäin. Toimelan pihapiirissä on käynyt koko talven iso - tai isot, en tiedä onko sama yksilö aina - rusakko syömässä lintulaudan alla ja näköjään muuallakin. Papanoita on piha täynnä.

 

Talvella minusta oli hauska katsella hämärissä saapuvia jättijänöjä, jotka tulivat pihalle kuin kotiinsa. Ovat melkein kengurun kokoisia. Enää ei ole hauskaa. Kun lunta on ollut paljon ja rusakot todella suuria, ne ovat ulottuneet  järsimään korkealle. Esimerkiksi kaikki omenapuiden oksien latvat on napsittu ja suojaamattomat rungot kuorittu.

 

 

Heikosti tuli koristeomenapuita suojattua, mutta tuskinpa mikään suojaus olisi tässä edes auttanut. Jopa Makamik-omenapuu on maistunut, vaikka sen väkevät hedelmät eivät kelpaa edes linnuille.

 

Eipä tarvitse puutarhurin omenapuita leikellä. Mitä nyt karuimman näköisiä oksantynkiä sahailin kokonaan pois. Vadelmia en ole enää jaksanut edes surra, kun ne syödään joka talvi.

 

 

 

Istutin muutama vuosi sitten talon länsipäätyyn valamonruusuja. Moni epäili, että ne kasvavat liian isoiksi. Ei pelkoa! En tiedä mistä rusakkojen suut on tehty, mutta piikit eivät tunnu missään, kun ne rouskuttavat myös ruusujen versot.

Toki näitä on hyvä välillä siistiä ja leikelläkin, mutta ehkä minulla ja rusakoilla on toteutuksesta hiukan eri näkemys. Valamonruusujen paikka on sellainen, että ei haittaisi, vaikka kasvaisivat parimetrisiksi pöheiköiksi. Tällä menolla eivät taida kasvaa.

Kukkii!

 

Hiljalleen alkaa kevät koittaa myös Toimelan leveysasteilla. Yllättävän nopeasti ovat valtavat lumimassat sulaneet ja samantien putkahtavat ensimmäiset kukkijat esiin. Krookukset pääsivät tänäkin vuonna yllättämään.

 

 

 

Nämäkin pienet piipertäjät puskevat sinnikkäästi lumen keskeltä. Romance-krookus on todella kaunis, kun tähtikukka avautuu auringossa, mutta sitä pitää katsoa läheltä ja juuri sopivalla hetkellä päivällä. Illasta kukat menevät taas suppuun.

 

 

 

Innolla odotan, että lumet sulaisivat myös takapihalta. Havujen ja rhodojen vierestä pitäisi nousta tulppaaneja monessa värissä, mutta vielä joutuu odottelemaan.

 

Varjostushupuista huomaa, kuinka paljon lunta vielä kuukausi  sitten oli. Olin huputtavinani näkyvät osat, mutta tänään jouduin hakemaan lisää suojia, kun puolet rhodoista oli auringon armoilla.

 

Kasvihuone odottaa aikaa parempaa. Vain kuivuneet pääsiäiskoristeet töröttävät auringossa. Päivällä kasvarissa on jo kuuma, mutta yöpakkaset ovat petollisia.

Kesä lähenee päivä päivältä ja sitä on hienoa seurailla. Tästä juhannukseen on paras aika vuodesta, ehkä.

Hyasintintuoksuista pääsiäistä!

 

 

Olen tähän saakka mieltänyt hyasintin joulukukaksi ja sen tuoksun joulun tuojaksi. Viime vuosina hyasintti on alkanut omaan nenään tuoksahtaa sisällä turhankin voimakkaalle, mutta kuinka ihanan keväiseltä sen tuoksu tuntuukaan pääsiäisenä kasvihuoneessa!

 

 

 

Talvi on ollut pitkä ja lunta riittää kinoksiksi asti edelleen kasvihuoneen ympärillä. Mutta sisällä on päivällä auringonpaisteessa jo yllättävän lämmin. Pikkuhiljaa alkaa kevät pyrkimään rintaan.

 

 

 

Tänä vuonna pääsiäinen vietetään Toimelassa matalalla profiililla ja vanhat koristeet kaapista kaivellen. Tyttären vuosia sitten maalaamat munat pääsivät myös kasvihuoneen koristeiksi.

 

Kevätkylvöt ovat pitkälti jääneet tekemättä, mutta rairuohoa sentään sain aikaiseksi vanhan kanaemon asuinsijaksi. Rauhallista, aurinkoista ja rentouttavaa pääsiäistä kaikille!

Kevään merkkejä

 

 

 

Hienojen kevättalven päivien innoittamana sorruin ostamaan lauantaina ensimmäisiä sipulikukkia. Helmililja oli niin söpö, että ei sitä voinut jättää ostamattakaan. Alkaa tuntua, että pimeydestä on selvitty ja kevät tulee sittenkin.

 

 

 

Samalla mukaan lähti purkki tete-narsisseja. Kyllähän minä tiedän, että ne kukkivat sisällä aivan älyttömän nopeasti, mutta vauhti hämmästyttää silti. Lauantaina iltapäiväilä purkista nousi vasta vihreitä nuppuja. Sunnuntaina puoliltapäivin keltainen kukinta oli jo valloillaan. Niin piristävää!

Kevät tekee tehtävänsä myös huonekasveille. Viime kevään kiinanruusun pistokas näyttää selvinneen talvesta ja mutaman viikon takaisesta rajusta leikkaustoimenpiteestä. Uutta kasvua pukkaa. Olen toiveikas, että kukkiakin saadaan.

Lupaa aurinkoa ja huippukelejä koko ensi viikoksi. Nautitaan niistä porukalla, me ja kasvit!

Valoa tunneliin

Viimepäivät ovat kuluneet enemmän tai vähemmän matalissa tunnelmissa johtuen maailman synkistä uutisista. Välillä ajatukset on pakko kiskaista aurinkoon, joka tekee kevättä vauhdilla. Sisällä voi kääntää katseen pieneen ja kauniiseen, vaikkapa juorun somaan kukkaan, kun oikein ahdistaa.

Välillä tuntuu, että maailmaa tarkastellaan omasta pienestä avaimenreiästä tai kuplasta, kuten tästä lasipallosta, joka toistaa viherkasvin keskeltä talvisen pienoismaailman.

 

Sain pallokastelijoita joululahjaksi ja ne ovat kyllä erittäin toimiva ratkaisu "juopoille" kasveille kuten viirivehkalle ja kahvipensaalle. Miten ne toimivatkin näin hyvin. Pallo annostelee veden sopivasti kuivuvaan multaan. Välillä toki kastelen myös kannulla, mutta palloista on suuri apu.

Pitäisi pikkuhiljaa ryhtyä miettimään kevään siemenkylvöjä, mutta nyt ei oikein irtoa. Televisiota ja nettiä tulee tuijotettua. Välillä sentään hoitelen huonekasveja. Toivottavasti kevät tuo valoa joka suhteessa tullessaa.

Viherpeukalo osoittaa heräämisen merkkejä

 
Pitkän talven jälkeen tulee kevät, aina. Ei ehkä ihan vielä, mutta valon ja lämmön suuntaan mennään ja viherpeukaloni heräsi kuin heräsikin talvikoomasta. Luulin, että olisin sen jo kokonaan kadottanut, mutta tänään innostuin vaihtamaan multaa huonekasveille ja jakamaan jättisuuriksi kasvaneita kasveja.

  

Eikä päivääkään liian aikaisin. Vai mitä sanotte viirivehkasta? Kasvi on imenyt vettä kuin pesusieni ja olen ollut hyvin tietoinen sen jakotarpeista, mutta laiskotellut asian suhteen useamman kevään. 

 

 

Kun lopulta onnistuin kiskomaan kasvin liian pienestä ruukusta, mullasta ei ollut enää tietoakaan.  Pelkkää juurta ruukku täynnä! Paakkuun ei paljain käsin pystynyt, vaan piti ottaa puukko avuksi jakamiseen. Toivottavasti kasvi selviää jako-operaatiosta, kun oli jo ehtinyt kukkiakin kasvattaa.

 

 

 

Entäpä sitten valkotupsukki tai Eevan esiliina tai elefantin korva, millä nimellä sitten olettekaan tämän vanhan perinnekasvin oppineet tuntemaan? Yhtenä aurinkoisena talvipäivänä huomasin, että valkotupsukkini oli halkaissut ruukkunsa. Purkki oli täynnä poikasia, jotka ilmiselvästi odottivat pääsyä laveammille kasvualustoille. Tänään nekin pääsivät omiin ruukkuihinsa.

 

Ruukkujen vaihto on sotkuista puuhaa. Vaikka kuinka yrittää välttää mullan leviämistä, kylpyhuone oli taas kuin tasitelun jäljiltä. Monta uutta pientä istukaista kuitenkin pääsi multiin. Suurin aloe vera odottaa kevään tässä väliaikaisessa ruukussa ja pääsee taas kesäksi pihalle, missä se on ainakin aiempina vuosina viihtynyt erinomaisesti. Ja aina jää poikasia myös jakoperää.

 

 

Santutkin siirsin isompiin saviruukkuihin. Jospa ne innostuisivat kukkimaan. Edellinen kukinta päättyi joulun tienoilla.

Anopilta peritty orkidea jaksaa kukkia läpi talven. Ei isoja kukkia, mutta kestäviä. Ystävänpäivän aattona tulin ajatelleeksi, että useimmat huonekasveista ovat joltakin saatuja tai perittyjä. Montaakaan en ole itse ostanut.

Kukkia hoitaessa on hauska muistella, keneltä poikaset ovat kotoisin. Esimerkiksi: Viirivehka entiseltä työkaverilta Heleniltä, santpaulia ja orkidea anoppivainaalta, aloe vera on äitini tuoma ja valkotupsukki on asustanut Toimelassa jo 1950-luvulta saakka Aune-mummun ajoista.