Terveisiä preerialta

On tämä ihmeellinen kesä. Helteitä viikko tolkulla ja kuivuutta. Olemme täällä Pohjanmaan rannikolla kärsineet vielä sisämaatakin enemmän kuivuudesta. Perennat, pensaat ja jopa puut näyttävät kitukasvuisilta. Kannettu vesi ei kaivossa pysy, senhän tietää jo sananlasku, eikä kukaan jaksa kaikkea kastella.

Muutama päivä on ollut viileämpää ja saatiin jopa jokunen reipas sadekuuro, lopultakin. Se ei tuntunut juuri missään. Nurmikko on palanut keltaiseksi preeriaksi. Sitä ei tälle kesälle enää mikään pelasta. Eipä ole tarvinnut ruohonleikkuria juoksuttaa.

Eiköhän kuivan kesän tuhoja saada tuta ensi keväänä. Ainakin edellisen kerran, kun näin kuivaa oli, jouduimme tekemään syreeniaidalle melkoiset metsurinhommat keväällä. Niin paljon oli kuolleita oksia. Onneksi pensaat uusiutuvat.

Saniaiset leikkasin pois porraspäästä keltaisina rötköttämästä jo pari viikkoa sitten. Aikomus on kaivaa ne kokonaan pois ja istuttaa tilalle jotakin, joka ilahduttaa pitempään kuin muutaman viikon keväällä.

En ole helleihmisiä muutenkaan, mutta jotakin hyötyä sentään on lämpimästä. Aloe vera nimittäin ehtinee tänä kesänä kerrankin avata nuppunsa ulkona ennen pakkasia.

Ruukkukukista on muutenkin pitänyt nauttia. Niitä olen sentään jaksanut kastella.

Jotkut muutkin kuin aloe vera ovat kesästä pitäneet. Esimerkiksi pelargoniat ovat kukkineet ennätyksellisen runsaasti ja pitkään.

Mukulabegonioita kasvatin tänä keväänä ensimmäistä kertaa mukuloista saakka. Siis kuvassa nämä korkeammat vasemmalla, keltaiset ja vaaleanpunaiset. Myrsky katkaisi heti keväällä puolet taimista harmittavasti. Istutin "paikkavärkiksi" puutarhalta ostamiani mukulabegonioita, mutta ihan erilaisia ja kokoisiahan ne olivat. Eripari-istutus tuli.

Kuivuudesta ovat näidenkin lehdet käpristelleet, vaikka olen yrittänyt kastella. Itse kasvatetuista tuli kyllä isoja ja komeita kukkia. Jospa niitä vain olisi ollut purkki täynnä kuten oli tarkoitus. Ehkä kokeilen ensi keväänä uudestaan ja olen tarkempana myrskysuojauksen kanssa istutusvaiheessa. Talvettaakin mukulat tietysti voi.

Vanhan ajan jorinit eli daaliat ovat myös tykänneet auringosta. Näitä on minulla jo vähän liikaakin joka puolella purkeissa ja penkeissä. Mukulat vain lisääntyvät vuosi vuodelta.

Ne ovat talvehtineet hyvin 70-luvulta olevassa vanhassa kylmiössä, joka tänä kesänä sanoi sopimuksen irti. Saapas nähdä miten mukuloiden ensi talvena käy ilman kylmiön tasaista lämpötilaa.

Tämä vanha rouva on ollut koko suven aivan pihalla, kirjaimellisesti. Puskissa ja velttona kuin mato hellettä paossa. Itsekin olen tuntenut itseni onkilieroksi kuumuudessa.

Monet suunnitellut pihapuuhat ovat jääneet tekemättä, kun on jaksanut vain uida ja lojua riippumatossa. Kissanpäiviä on pidetty.

Kesä ja kukinta jatkuu

Harvinaisen lämpimät ja kauniit syyskuun säät jatkuvat. Edelleen on päivisin kesäistä, 15-28 astetta lämminta ja aurinko hellii. Pitäisi jo tarttua syystöihin, mutta ei oikein saa ryhdytyksi mihinkään näin kesäisessä kelissä.

Ja miten ryhdyt, kun kukat vain kukkia porskuttavat. Yöhallaltakin olemme toistaiseksi välttyneet. Yhtenä aamuna oli kuuraa katoilla, mutta kukat eivät silti paleltuneet. Kummallista kyllä. Auringonkukat ovat parhaimmillaan.

Joriinipenkki pukkaa uutta nuppua ja kukkaa. Perhoset tosin ovat kaikonneet tästä perhosbaarista.

Viime kesänä halkaisin sahalla kolmeen osaan tosi isoksi kasvaneen pihahortensian. Kaikki lähtivät kasvuun, mutta tänä kesänä hävitin kaksi heikointa osaa ja jätin vain tämän yhden taistelemaan elämästä. Hyvin näyttää taistelleen, kun rupesi syksyllä vielä kukkimaan. Ehkä ne kaksi muutakin olisivat ajan kanssa innostuneet, mutta minulta loppui niiden kanssa kärsivällisyys.

Runkoatsalea pitänee ottaa piakoin sisään, ettei vain unohdu pakkaseen. Se on viihtynyt ulkona erinomaisesti, maahumalan kaverina. Nyt minusta näyttää kovasti, että äitienpäiväkukkani on intoutumassa kukkimaan toisen kerran tälle vuodelle.

Vai mitä mieltä olette? Eivätköhän nuo punertavat alut lehtiruusukkeiden keskellä olekin nuppuja? Tuollaisia vaaleanpunaisia kukkia runkoatsalea oli täynnä, kun sen keväällä sain. Onnistuneekohan kukinta, kun tuon kukan sisään ja syksy pimenee...

Joriinien perhosbaari

Perhosbaareista en ymmärrä, mutta vanhan ajan joriini eli daalia näyttäisi olevan neitoperhosten mieleen. Melkoinen lepatus käy aurinkoisella säällä keltaisissa houkuttimissa. Kauniita ovat, niin kukat kuin perhosetkin.

Aika vaarallisen näköiset pelotesilmät kaunottarilla on tarkemmin katsoen siivissään. Neitoperhonen on varsin iso, siipien kärkiväli 4-5 cm.

En tunne kovin hyvin perhosia, mutta Wikipedia kertoo, että  Neitoperhonen (Nymphalis io, syn. Inachis io)  on täpläperhosten heimoon kuuluva kulttuuriympäristöjen perhonen. Se on Suomessa tulokaslaji, joka on vasta 60-luvulta lähtien esiintynyt täällä.

Nykyisin neitoperhonen on yleinen Etelä-suomessa. Levinneisyyden raja kulkee Wikipedian mukaan Vaasa-Kuopio -linjalla. Toimela on parisataa kilometriä pohjoisempana, mutta runsaasti neitoperhosia on tänä vuonna liikkeellä.

Äitienpäiväseikkailua

Olipa mukava äitienpäiväviikonloppu. Sää oli kesäisen lämmin, tuli nautittua poutapilvistä ja päivätorkuista pihakeinussa. 

 

Perhe ilahdutti runkoatsalealla. "Suukkojakin" sain enemmän kuin vatsa jaksoi ottaa vastaan :).

Lauantaina kävimme hämmästelemässä Kalajoen Hiekkasärkillä seikkailupuistoa. Olisin kuulemma saanut äitienpäivälahjaksi seikkailulipun, mutta ei kiitos. Ne ajat ovat ohi, että minä liukuisin köysiradalla puusta toiseen tien yläpuolella. Hauskaa näytti nuoremmalla polvella olevan ja mielläkin, kun maasta tiirailimme.

Pihatyöt eivät viikonloppuna paljon edistyneet. Haravoinnit lopettelin perjantai-iltana ja lauantaina siistin vuorenkilvet. Istuttelin myös muutaman pikkuisen orvokin "kenkiin" ja pataan. Padan keskelle heitin multiin ensimmäiset jorinin mukulat.

  

Toivottavasti vanhat perinne- ja perintöjorinit ovat selvinneet kellarissa tästäkin talvesta. Aina nämä näyttävät keväällä hiukan lohduttomilta ennen multiin pääsyä.

Raparperit venähtivät viikonlopun aikana ainakin kymmenen senttiä mamman juhliessa. Kiitollisia kasveja. Muuten minusta pihalla kasvu näyttää lähtevän käyntiin kovin hitaasti, vaikka lämmintä on muutamana päivänä saatukin.

Kaunista ja kuulasta

Kuinka nautinkaan kuulaista syyspäivistä. Sade ei ole minun juttuni, eikä räytävä kesäinen helle. Mutta kevään ja alkukesän heleät päivät sekä toisaalta nämä syksyn värit ja kirkkaan sininen taivas totisesti ovat. Vaikka talven tulon aistii jo joka solulla, katse seuraa taivaalle kurkottavaa tilliä...

...vilkuilee väkisinkin ohikulkiessa kevään miniruusun uutta tulemista ...

...ja sopuisaa yhteiseloa vieressä sitkeästi kukkivan vanhanajan jorinin kanssa.

Sisällä valkoiset pelargoniat lepäsivät hetken ja aloittivat vielä uuden syyskukinnan...

...tummaa iltaa ja likaisia, vielä pesemistä odottavia ikkunaruutuja uhmaten.

Mitäpä sitä juuri muuta tarvitseekaan :).

Voihan kirva

Olen joutunut hyökkäysten kohteeksi. Nimittäin kirvojen ja muiden öttiäisten, joille sadekesä on tarjonnut otolliset olosuhteet. Puutarhanhoitoa yrittelevä joutuu hyväksymään tosiasian, että pihalla elävät muutkin kuin sinne rakkaudella kuskatut olennot. Harvemmin meillä on krassi syöty rei'ille, mutta näin tänä vuonna. Jokunen kukka sentään näyttää vielä sinnittelevän krassissakin, jonka itäminen kesti kylmässä alkukesässä kauan ja nyt sitten tulivat ötökät. Joudun hakemaan Raidia ja pelastamaan sen, mikä on pelastettavissa.

Kesädaalioista ei ole jäljellä juuri mitään. Ensin tulevat pienet mustat otukset ja syövät lehdet. Sitten apajalle saapuvat muurahaiset, jotka syövät näitä pieniä mustia. Mutta siinä vaiheessa, kun murkut ovat ruokailleet, ovat kasvit kadonneet parempiin suihin.

Humalankin alaosat ovat reikäisiä ja kellastuneita, eikä köynnös kasva toivottuun tahtiin. Ei kun Raidia näillekin.

Mustaherukan lehdet ovat käppyrällä ja kellastuneita. Marjoja tulee tosi vähän. Lehden sisältä löytyy ylimääräisiä asukkaita. Näille en anna myrkkyä, kun haluan syödä ne vähät marjat, jotka pensaisiin kasvavat. Olisi varmaan pitänyt ruiskuttaa jo varhain keväällä, mutta ei tullut mieleen.

Lobelia on ruskistunut tähän malliin useampankin kesänä purkin reunalla. Nyt ei ole ainakaan kyse kuivuudesta. Ötököitä täälläkin, veikkaan minä.

Mutta sitten tulee loppuhuipennus: Tänä aamuna törmäsin nurmikolla musertaviin ulostekasoihin. Oli isompaa ja pienempää, löysempää ja kiinteämpää. Kaikki pikimustia. Ei ainakaan kissa, eikä jänis.

Olisiko minkki käynyt isännöimässä yöllä pihalla. Se tästä vielä puuttuikin. Sontaa siivotessa kului tovi aamusella. Jos se on minkki, niin mitähän se kuvitteli meidän pihalta löytävänsä. Vai olisiko tullut naapurustossa kiekuvan kukon houkuttelemana? Jaa, en muuten tänään ole kuullutkaan kukon kiekumista, vaikka se joka päivä on lähes tauotta kanoilleen kiekunut. Hmm.

Lopuksi ripaus kauneutta kurjuuden keskelle. Sun Hit -patioruusut talvehtivat onnistuneesti kukkapenkissä ja ryhtyivät urakalla kukkimaan. Vahinko vain, että ne piiloutuvat korkeampien perennojen joukkoon. Saavat vielä ensi talven viettää sijoillaan, mutta ensi keväänä täytyy ottaa ne johonkin näkyvämmälle paikalle vaikkapa ruukkuun. Harmi näitä on piilotella.

Kesäloman viimeinen päivä kuluu sadetta entelevässä matalapaineessa kotosalla. Neljä viikkoa on vierähtänyt yllättävän nopeasti. Paljon on jäänyt pihalla suunniteltuja projekteja toteuttamatta, mutta vielähän kesää on jäljellä, vaikka loma loppuukin.

Ps. Mustikat alkavat olla kypsiä ja niitä näyttäisi tulevan runsaasti, jippii!

Ilonaiheita ja ikivihreitä

Ensimmäisen kerran tälle kesälle kolahtivat yhteen vapaa-aika, lämmin sää ja kuiva riippumatto. Kunhan roskat ja linnunkakat siivosi pois, saattoi uupunut ruohonleikkaaja hetkeksi uinahtaa. Mutta sen jälkeen on tänäänkin saatu myös vettä.

Ilonaiheita pihalla kuitenkin riittää. Monivuotisten rehevästä kasvusta olen jo intoillutkin. Tämä on myös syreenien luvattu kesä. Ja kaikki lajit kukkivat yhtäaikaa. Se on tämän suven ilmiö.

Valkoiset syreenit alkavat jo ruskistaa kukintojaan, joita on runsaasti.

Mutta unkarinsyreeni se vasta onkin innostunut kukkimaan. Aita on yhtä kukkivaa merta. Joinakin kesinä unkarinsyreenistä istutettu korkea aita on ollut kovasti risuisen oloinen ja vähäkukkainen. Toisin on nyt!

Leikkimökistäkin on tullut syreenimaja. Karsinta jäi keväällä tekemättä, eikä nyt todellakaan raaski. On odotettava kukinnan loppumista.

Orvokeillekin viileä kesä on ollut omiaan. Pikkuorvokeista ei edes tarvitse nyppiä vanhoja kukkia pois. Siinähän rehottavat porraspäässä.

Tämä on pata pääsee joka vuosi yllättämään. Syynä on padan yläpuolella oleva lintulauta. Viime kesänä padasta työntyi ihan tilaamatta isoja auringonkukkia. Nyt orvokkien ympäriltä nousee jotain kummallista, jota odotan mielenkiinnolla. Lienee peräisin Lidlin ulkolaisesta lintusiemenseoksesta. Lehdet muistuttavat jotain kaalia, mutta keskeltä pyrkii esiin kukintaakin. Mikähän lie?

Orvokkien keskeltä taas nousee vanhanajan jorinia (tai daalia, miten vain), jota sain vuosi sitten. Levittelin sitä useampaan paikkaan ja hyvin näyttää nousevan.

Huh, kesä on jo pitkällä, kun päivänliljatkin kukkivat täysillä! Onneksi on kukat. Muuten kesän kulumista ei ehkä yhtä hyvin huomaisi. Liljat hehkuvat kuin aurinko.

Samettisia ruusuja ja punainen sankari

Tätä kuvaa katsoessa en yhtään ihmettele, että samettikukkaa (Tagetes) nimitetään myös samettiruusuksi. Ruusultahan tuo vanilla-samettikukka näyttää, tai no, ehkä neilikalta myös.

Pieni ryhmäsamettikukkakin on läheltä tosi kaunis ja jotenkin "ruusumainen". Olen paaponut omia taimia vielä sisällä mukamas turvassa pohjoistuulelta ja sateilta. Huomenna heti aamusta nämäkin saavat luvan muuttaa ulos, lämpeni tai ei.

"Turva" on suhteellinen käsite. Olin eilen nostanut taimet ulkoilemasta eteisen lattialle. Illalla koiramme Pablo oli hiukan raivannut tilaa itselleen ja huiskinut taimiruukkuja pois edestä. Siellä karvainen ystävä makasi tyytyväisenä multakasassa eteisessä. Onneksi vain yksi taimi oli katkennut. Niin että se turvallisista sisätiloista. Eivätköhän nämä pärjää tuulessakin.

Siemenestä kasvattamani kesädaaliat sen sijaan ovat onnettomia pitkiä hoipukoita. Kukista ei tietoakaan. Nämä tuuli kyllä kaataa ulkona, mutta ei voi mitään.

Kysyin puutarhalla, että milloin siemenestä kasvatettujen daalioiden pitäisi kukkia. Vastaus kuului, että samaan aikaan kuin pistokkaista kasvatettujenkin. Niitä olikin puutarhalla riveittäin, komeita, tuuheita ja kukkivia taimia. Minun hoipukkani eivät ole edes niiden sokeriserkkuja :(. Mutta jospa kesän päälle. Siis jos lämpenee ja sitä rataa.

Edellisessä postauksessa ounastelin, ettei mustasta Black Hero -tulppaanista taidakaan tulla musta. Olin oikeassa. Tummia viininpunaisia, kerrottuja sankareitahan sieltä tupsahti. Mahtaisiko maaperä vaikuttaa näidenkin väriin? Sipulipaketin päällä oli aivan eri väri. Ihan sama, kelpaa punaisenakin.

Taimet lehdet kippuralla

Nyt taisi niin sanotusti ottaa ohraleipä! Osa isojen samettiruusujen taimista on päättänyt ruveta rettelöimään. Pari valkoista Vanillaa jo nuupahti itsekseen, vaikka vieressä olevat kukoistavat vielä aivan samalla hoidolla. Tässä lehtiään kipristelee keltainen iso samettiruusu. Mahtaneeko sekin heittää henkensä?

Ehkä olen kastellut tai lannoittanut liikaa? Vai olisiko jotain ötököitä, ainakaan en silmällä havaitse. 

Suurin osa näyttää onneksi vielä hyvältä, kuten tässä kuvassa Vanillat. Toivottavasti käppyrätauti ei leviä epidemiaksi. Tässä vaiheessa otan vastoinkäymisen vielä tilastollisena tappiona.

Revonhännän siemenet olivat tosi pieniä ja taimetkin vielä koulimisvaiheessa olemattomia. Mutta nyt ne ovat jo toistakymmentä senttiä korkeita. Osaisiko joku sanoa, kannattaako revonhännät latvoa?

Daaliat jo reissusta tultuani hätäpäissä latvoin, kun olivat kasvaneet tosi pitkiksi. Tukeakin tarvitsivat. Vielä on matkaa kesään, mitenkähän tässä taistossa käy.

 

Onneksi kylvin oreganon sisälle ruukkuun, enkä ulos. Tämäkin oli nimittäin alkuun aivan olematonta vihreää haituvaa. Nyt se muistuttaa mielestäni erehdyttävästi rikkaruohoa. Vesiheinänä olisin kasvimaalta nyppinyt, jos olisin ulos istuttanut. Purkkikasvatus pelasti oreganon. Ei muuten vielä tuoksu miltään.