Tapanin tunnelmia

Ihanan pitkä ja rauhallinen luppojoulu kulkee kohti välipäivien tohinaa ja työpäivää, mutta pakko on vielä laittaa yksi jouluinen postaus. Toimela nimittäin uhmasi sääennusteita ja sai yllensä valkean vaipan aatonaattona ja aattona päivällä (illalla vesisade jo lakaisi lumet maisemasta, mutta valkea joulu ehti yllättää ja tuoda tunnelmaa). Märkä lumi jäätyi kauniisti puiden ja pensaiden oksiin. Maisema oli hetken kuin postikortissa.

Tältä näytti pihan pensas aatonaaton "sinisenä hetkenä".

Ja tässä hetkeä myöhemmin illan pimetessä.

Sisällä joulutunnelma on vieläkin valloillaan, vaikka ulkona nurmikko jo vihertää.

Tässä joulun mieluisa kukkalahja. Asetelmassa on perhosorkidea, jota aion antaumuksella yrittää pitää hengissä. Luin jostakin, että joulukuusi voi olla sen surma. Toivottavasti pikkuorkidealleni ei ehdi tapahtua kamalia, ennen kuin kuusi kannetaan pirtistä ulos.

Levollista tapaninpäivän iltaa!

Joulurauhaa

Joulurauha on saavuttanut Toimelan tontut.

 Toivotan kaikille muillekin bloggareille ja lukijoille jouluista mieltä ja onnellista oloa vesisateesta, loskasta ja liukkaista keleistä huolimatta!

Kevättääkö jo?

Mitä ihmettä takkahuoneen antiikkisesta jouluasetelmasta oikein pilkistää? Katsotaanpas tarkemmin. Sipulihan siellä jo puskee uutta kasvustoa, vaikka ei olla vielä edes vuoden pimeimmässä päivässä! Tästähän taidetaan selviytyä, tästäkin talvesta...

Joulu hiipii Toimelaan hitaasti kiiruhtaen

Marraskuunkaktusta ihmetellessäni rupesin himoitsemaan valkoista joulukaktusta. Tässä se nyt sitten on, pieni alku marketin jouluheppeillä kuorrutettuna. Toivottavasti saan tämän menestymään ja kukkimaan yhtä hyvin kuin kiitollisen marraskuunkaktuksen. Näen jo silmissäni ne vierekkäin ikkunalla tulevina vuosina. Ties vaikka rupeaisin niitä risteyttämään Satupuutarhan ohjeiden mukaan. Ensin seuraan, miten Sadun projekti onnistuu.

Ja niinikään valkoinen hyasintti alkaa availla nuppujaan. Tuoksu tuo joulun, vaikka se ei kaikille sovikaan.

Hyasinttimaljakot koristekivineen ovat kiva keksintö. Omani sain joku vuosi stten lahjaksi ja se on kovassa käytössä.

Kestävin kukkija ja ilon tuoja on kuitenkin kalajokisen Auli Ojalan sulatustekniikalla tehty lasitulppaani. Se istuu maisemaan kesät talvet, mutta minulle se on myös jouluinen. Ja sopii sattumalta väreihin sinisten paavalinkukkien kanssa samalle ikkunalle.

Joulumieli alkaa jo vallata mielen, vaikka maassa on enää hento kuura, eikä lisälunta ole luvissa. Kunhan ei tulisi lisämyrskyjä. Viimeisen jäljiltä on piha vieläkin täynnä risuja. Männynkarahka riippuu sähkölangassakin.

Maisema muuttuu

Oman elinympäristön tutkailu historian perspektiivistä on mielenkiintoista. Ei tarvitse mennä kovinkaan kauas arkistojen syövereihin huomatakseen muutoksia. Perhealbumi riittää. Talomme on rakennettu 1956. Noin 2500 neliön tontti on nykyisin pelkkä hupipuutarha.

60 vuotta sitten oli toisin. Piha suunniteltiin niin, että lähinnä porraspäätä kasvavat marjapensaat, perunat ja muut hyötyviljelmät. Kukkapenkit tehtiin seinänvierustalle. Pihan takaosassa oli luultavasti silloinen jätehuolto eli "tunkio" ja kaikki se, mikä siellä luonnostaan kasvoi tai oli kasvamatta. Esteettiset seikat tai nurmikot eivät kuuluneet kuvioon.

Nurinkurinen järjestys on tätä perua pihallamme edelleen. Hiekkamaahan vuosikymmeniä paranneltua hyötymaata emme ole ruvenneet siirtämään kauemmas porraspäästä, vaikka juuri siinä kohti silmä mieluusti näkisi jotakin kauniimpaa.

Alla oleva kuvasarja ei ole laadullisesti huippu, mutta lähes samasta kulmasta otetut kuvat kertovat omaa tarinaansa.

Tämä kuva on 1960-luvun lopulta, jolloin aidan takana oli pelto ja sen takaa taas puhalsi suoraan pihalle pohjoinen merituuli. Siinä tuulessa näyttävät kasvaneen vain kituliaat koivut. Nurmikkoa ei ollut. Tuskin sitä oli kylvettykään, mutta ei se ainakaan olisi kasvanut. Koko kylän lapset nimittäin pelasivat pihalla jalkapalloa ja "nurmikko" oli sen jäljiltä varsinainen "kyntöpelto". Siihen aikaan pihat olivat tämän näköisiä, eikä muuta osattu kaivata.

Arviolta kymmenen vuotta myöhemmin, 1970-luvun lopulla, tilanne on sen verran muuttunut, että talon silloinen emäntä on päättänyt tehdä kivikkoryhmän pihan pohjoiseen nurkkaukseen suojaamaan ja kaunistamaan takapihaa. Estetiikkaa on alkanut ilmestyä talon seinänvierustaa kauemmaskin. Edelleen aavalta pellolta puhaltaa merituuli. Aidan viereen on yritetty istuttaa unkarinsyreeniä, mutta kituliaalta näyttää. Johtunee olosuhteista, mutta myös jokakeväisestä kulotuksesta. Lapset ovat näemmä kasvaneet, koska nurmikko on päässyt rehottamaan, eikä kukaan enää pelaa pihaa hiekalle. Muistaakseni nuo kaksi pientä pensaan alkua ovat hanhikkeja.

2010-luvulle tultaessa pihan viihtyisyyteen on satsattu jo 30 vuotta. Tämänkin talon asukkaat ovat ryhtyneet pitämään pihaa olohuoneen jatkeena. Entisen emännän raivaama kukkapenkki on kevätloistossaan ja turhankin isoiksi venähtäneet koivut takana hiirenkorvilla. Nurmikko kasvaa ja unkarinksyreeni on paisunut lähes kolmemetriseksi aidanteeksi, jonka takaa ei kuulu eikä näy. Aidan taakse pellolle onkin noussut kymmeniä omakotitaloja istutuksineen sekä päiväkoti. Enää ei pohjoinen puhalla mereltä suoraan pihalle. Innokas kulottajakin on siirtynyt vihreämmille kulotusmaille, joten pensaat ovat päässeet kasvamaan.

Näin itsenäisyypäivän aattona on mukava pyörähtää lähihistoriassa. Tarina muuten kertoo tuon porakivistä rakennetun perennapenkin synnystä, että Vaari huuteli penkin rakentajille parvekkeelta: "Sieltä suunnaltako arvelette vihulaisen tulevan?"

Juoruja ja valopilkkuja

Yksi syksyn sitkeimmistä kukkijoista on tällä kertaa onnenapila, toiselta nimeltään onnenkäenkaali (Oxalis tetraphylla tai Oxalis deppei). Useimmiten se on kukkinut runsaasti keväällä ja kesällä uudelleenistutuksen ja jakamisen jälkeen. Juhannukselta kukkanen on jo osoittanut uupumisen merkkejä ja loppukesä on kulunut kellastuneiden lehtien nyppimisessä. Talvensa onnenapila on viettänyt verhon taakse piilotettuna kehäraakkina, jonka ainoa tavoite on ollut (emännän tavoin) talvesta ja piemästä hengissä selviäminen.

Jostakin syystä tämä valopilkku on tänä syksynä pysynyt vihreämpänä kuin koskaan ja työntynyt jopa uusia kukkia pitkälle syksyyn. Opetus: Koskaan ei pidä lannistua, eikä lopettaa ihmeisiin uskomista. Nyt onnenapila saa jo siirtyä ansaitulle talvilevolle.

Kuluneen vuoden ihmetyksen aiheita on ollut myös juoru, jota on samasta emosta kasvatettu tässä talossa samalla paikalla keittiössä vuosikymmeniä. Lienee nimeltään arkijuoru (Tradescantia albiflora). Paikka itä- ja pohjoisikkunoiden välisessä nurkkauksessa on otollinen ja juoru onkin kasvanut amppelista lähes lattiaan saakka kauniin vihreänä ja voimallisena.

Tänä vuonna se myös kukki pienin, hennoin kukkasin. Kukintoja ilmestyi ympäri kasvia, joka alkoi muistuttaa morsiushuntua. Myös työpaikallani varsin pimeässä paikassa elävä juoru kukki tänä vuonna runsain kukin ensimmäistä kertaa elämässään. Taisi olla juorujen suvi.
Kerran ennen juoruni poikanen on kukkinut syksyllä viileässä eteisessä, lähes pakkaseen unohdettuna. Mutta ei keittiössä. Kukinnasta innostuneena aion etsiä käsiini purppurajuorun (Tradeschantia ballida), jonka lehdet ovat punertavat ja kukinnot vaaleanpunaiset. Myös herrasjuoru, brasilianjuoru ja juorukki kiinnostaisivat tätä juorujen harrastajaa.

Nyt kukassa on kaktusten lisäksi enää aina kiitollinen paavalinkukka eli saintpaulia. Nämä kyllä kukkivat ja viihtyvät nekin keittiön pohjoisella ikkunalla. Kun jaksaa kukintojen välissä katsoa sen pienen kukattoman kauden ja istutella keväisin uuteen multaan, niin paavalinkukka palkitsee vuodesta ja kerrasta toiseen.

Lannoiteltua tulee ehkä turhan reippaasti, kun vihreitä lehtiä on niin runsaasti. Välillä napsin niitä pois kukkien edestä, eikä kukka näytä pahastuvan. Vesi on vain muistettava antaa lautaselle, eikä juurelle.

Opetus: Tunnelin päässä on aina väriä ja valoa.

Luovuutta Hailuodon tapaan

Vierailimme viime kesänä ensimmäistä kertaa elämässämme Hailuodossa. Saaren dyyniluonto ja vaahtopäät näyttivät keskipohjalaisen silmään kovasti tutuilta. Matka lossirannasta Marjaniemeen tarjosikin mielenkiintoisimmat elämykset.

Hailuodossa näytti olevan oma kauppapuutarha ja saarelaiset olivatkin erikoistuneet pihateidensä risteyksien, pysäkkien ja maitolaitureiden idearikkaaseen ja omintakeiseen somistamiseen. Tässä muutama esimerkki matkan varrelta.

Olisiko pitänyt arkistoida vessaremontissa poistettu 70-luvun ruskea pytty? Olisin voinut panna hailuotolaisiakin paremmaksi ja virittää retroistuimen portinpieleen vaikka postilaatikoksi, kun olen viime aikoina kovasti kaivannut postilaatikolle telinettä. Vesisäiliön kanteen vain saranat, niin sinnepä olisi postipirkon kätevä heittää päivän laskut. Oikeastaan aika sopiva paikka laskuille... ja varsinainen istuinosa jäisi kukille.

Mutta retropytty on jo hyötyjäteasemalla, joten suunnittelen edelleen postilaatikkotelinettä.

             Sympaattinen ilmestys tien varressa.

Maitolaitureita ei tarvita enää ja monenlaista uusiokäyttöä niille onkin keksitty. Tässä ei säästelty kukkasten kirjossa.

Bussipysäkkimökkejä toki löytyy joka puolelta Suomen niemeä, mutta harvoissa on kesäkukkia ja lyhtyjä. Ilmeisesti Hailuodossa ei ole vandaaleja, kun saavat somisteet olla rauhassa.

Huoleton bambu

Sain lahjaksi "onnenbambun" vuosia sitten, siis sellaisen lehdettömän vihreän kiemuraisen varren, jota pidetään esimerkiksi pesuhuoneessa vesiastiassa. Sehän on niin kiitollinen kasvi, että pysyy vihreänä vaikka pimeässä, vedessä tai mullassa.

Oikeasti tämä tavaratalojen myymä onnenbambu ei ole bambu vaan ruokotraakki- eli lohikäärmepuu (Dracaena sanderiana).

Oli mikä oli, mutta jos kyllästyy kiemuraiseen oksaan vesiastiassa - lähinnä nopeasti rumaksi kasvavaan juuristoon - kannattaa kasvi istuttaa ruukkuun. Ennen pitkää siitä syntyy upea viidakko. Onnenbambu juurtuu vaikka lyhyestä varrenpätkästä. Juuriston kasvu on voimakasta, se täyttää nopeasti koko purkin, mutta ahtaus ei näytä kasvia haittaavaan.

Suurin "ongelma" ovat liian pitkiksi kasvavat versot. Niitä voi surutta leikellä ja panna juurtumaan. Huoleton huonekasvi kaikkein huolimattomimmallekin kasvien hoitajalle.

Kuusi kuvaa kesästä 2013

Sain haasteen Satupuutarhan Sadulta kuudesta kesäisestä valokuvasta menneeltä suvelta. Hmm. Olipas aika hankala valita, mutta pitäydyn etupäässä puutarhateemassa, viimeistä kuvaa lukuunottamatta.

Tervetuloa taloon!

Alkukesän saniaisten heleä vihreys on aina ollut kesän väreistä suosikkini. Siihen kun lisää monivuotisen ystäväni pihahortensian (Hydrangea macrophylla 'Bella') kukinnot parhaimmillaan -  ennen ensimmäistä myrskyä ja vesisadetta - niin jopas alkaa tuntua K-E-S-Ä-L-T-Ä.

Kukaan ei oikeasti saa syötyä tällaista määrää raparperia, vaikka keittää mehut, pakastaa ja leipoo piirakat. Yleensä napsin raparperin kukat jo nuppuina pois, mutta tänä kesänä kukat ehtivät pitkälle lomareissun aikana. En sitten enää halunnutkaan niitä pois, kukkikoot, vaikka sato nahistuisikin.

Lepolasse odottaa lukutoukkaa, joka taitaa taas kerran piileskellä jossain ruohonleikkurin ja rikkaruohojen välissä.

Kesä oli siinä mielessä erikoinen, että lähes kaikkia marjoja saattoi löytää kypsinä samaan aikaan.

Ja pisteenä iin päälle yöttömän yön aurinko Äkäslompolossa heinäkuun alussa, vähän puolen yön jälkeen.

Lähetän kuuden kesäkuvan haasteen eteenpäin Mummelin puuhamaahan.

Sitkeä villiviini

Villiviini on uskomattoman sitkeä kasvi Pohjanmaankin leveysasteella. Vuonna 2005 talomme etelänurkka ja osin länsipuolikin oli kasvanut umpeen, lähes varkain. Vanhoja kuvia katsellessa köynnöksen rönsyily hämmästyttää. 

Teimme tuolloin remontin, jonka yhteydessä salaojat vedettiin talon ympäri ja kaikki istutukset kaivettiin ylös ja siirrettiin sijoiltaan. Niin myös villiviini. Kuvittelin, että näin vanhalla ja voimakkaalla köynnöksellä olisi maassa valtaisi juuristo, mutta eipä ollutkaan: löytyi pari käsivarren vahvuista känkkärää, joista kasvi uudelleenistutuksen jälkeen lähti taas kasvuun.

Nyt villiviinimme yltää taas räystäille ja vähän katollekin. Nurkkaus on täynnä, mutta olemme sentään yrittäneet rajata sen kasvua niin, että ikkunasta näkee ulos, eikä koko talo peity. Nopeasti se onkin päässyt kasvuvauhtiin niiden muutaman, toivottomalta näyttäneen juurakon avulla.

Syysväri oli tänäkin syksynä upea, syksyllähän villiviini on parhaimmillaan. Talvella rapatulla seinällä riippuvat köynnöksen oksat eivät välttämättä ole kaunistus. Naapurissa on päiväkoti ja lapset nimittävät köynnösten peittämää taloamme ohi kulkiessaan talvella kummitustaloksi! 

Puutarha-altaan asukas

Mitähän mahtaa talven lähestyessä kuulua tälle kaverille, joka useamman kesän on lymynnyt puutarha-altaassamme. Joskus se vaanii altaan reunalla kivenkolossa, joskus ponkaisee pintaan pohjalta säikyttäen kastelukannun täyttäjän perinpohjaisesti. Sammakko on iso, eikä se tunnu pelkäävänä meitä ollenkaan. 

Wikipedia kertoo, että sammakko voi elää jopa 15 vuotta. Se tulee sukukypsäksikin vasta neljävuotiaana. On siis aivan mahdollista, että meitä on jo useamman vuoden viihdyttänyt sama yksilö. Ilmeisesti se on naaras, koska tietolähteeni kertoo, että uros on vain 4-8 cm pitkä ja naaras huomattavasti isompi. Ja tämä on iso, uskokaa tai älkää!

Kiinnostaisi tietää, missä sammakkomme talvehtii. Tuskin kuitenkaan muovisen puutarha-altaan pohjassa. Muita lampia tai järviä ei ole lähistöllä. Mielenkiintoinen otus seurattavaksi, vaikka täytyy myöntää, että ei se noin lähikuvassa kovin sympaattiselta tai söpöltä vaikuta. Kissakin jättää nykyisin sammakot rauhaan. Pentuna se yhtä maistoi ja maha oli kipeä monta päivää.

Sieniä katteessa!

Nytpä on hämmennykseni suuri. Marjapensaiden alle tänä syksynä laittamani oksasilppu on ruvennut kasvamaan sientä kuten kuvassa näkyy! Sientä on tosi paljon ja jokaisen pensaan juurella. Lieneekö vaarallista, näinköhän pensaat lahoavat? Ne ovat kyllä tosi iäkkäitä, että joutaisivat tulla uusituiksikin. En ole kuitenkaan kaikkia kerralla ruvennut uusimaan, kun ne vielä tekevät satoa ja voivat ihan hyvin. Mutta nämä sienet, pitäisiköhän nyt huolestua?

Innostuin kateviljelystä, kun hankin oksasilppurin. Saan kummallista tyydytystä survoessani peräkärryllisen oksia silppuriin ja saadessani toisesta päästä muutaman ämpärillisen haketta. Tavarasta, josta eroon päseminen aiemmin aiheutti päänvaivaa, tulee hyötyainetta, jolle olisi pihalla käyttöä loputtomasti. Olenkin vitsaillut, että oksasilppuri on suosikkini kodinkoneista, heti pyykkikoneen jälkeen.

Kuunliljojen kesä

Kuunliljat kukkivat tänä vuonna runsaammin kuin kuin koskaan ennen. Siirsin niitä perennapenkistä tähän "ongelmapenkkiin" muutama vuosi sitten pieninä alkuina. Nyt ne taitavat elää parasta ikäänsä.

Sanon paikkaa ongelmapenkiksi sen vuoksi, että pihamme läpi kulkee sen kohdalla niin sanottu "pikileerijuova". En tiedä, mikä tuon maa-aineksen oikea nimi on. Kysymys on kuitenkin vanhasta merenpohjasta, missä hiekkadyynien välissä on silloin tällöin tummempaa maa-ainesta juova. Tällainen juova läpäisee huonosti vettä. Kukkapenkin vieressä pihatiellä vesi seisoo aina sateen jälkeen ja niin varmaan myös penkissä.

Minua edeltäneet sukupolvet ovat yrittäneet kasvattaa tällä paikalla jos mitä: ruusuja, leimukukkia, rhodoja...Mikään ei ole kestänyt talvea tai menestynyt muuten. Ilmeisesti penkissä kasvien juuret jäävät "pikileerin" vuoksi syksyllä märiksi ja paleltuvat talvella.

Penkissä on kyllä useita kymmeniä senttejä ihan hyvää multaa, mutta jos kuopaisee syvemmältä, tulee tummempaa "liejua" vastaan. Kuunliljoja se ei näytä haittaavan, koska niiden juuret eivät mene kovin syvälle. Löytyipäs tähänkin paikkaan perenna, jota eivät ainakaan ensimmäiset talvet onnistuneet lopettamaan, vaikka aurinkoa saattaakin olla kesällä liljoille turhan paljon tarjolla. Joskus on mentävä siitä, missä aita on matalin paikan olosuhteiden ehdoilla.

Kaktus kuin kaktus

Ostin tämän joulukaktuksena myyjäisistä muutama vuosi sitten. Olisiko kuitenkin marraskuun kaktus, kun kukka on jo useampana vuotena kukkinut heti marraskuun alusta? Niin nytkin. Jonkun kirjan mukaan ei edes ole olemassa erikseen joulu- ja marraskuun kaktuksia, vaikka niistä puhutaan.

Ehkä kukinnan ajankohta riippuu hoidosta. Ohjeiden mukaan joulukaktusta pitäisi pitää välillä kuivana ja sijoittaa johonkin muualle kuin paahtavaan aurinkoon. Tämä kaktus on elänyt elämänsä kesät talvet etelä- tai länsi-ikkunalla ja nimenomaan paahteessa. Vettä on annettu läpi vuoden kuten muillekin kukille ja lannoitettukin aina silloin tällöin. Silti kaktus voi hyvin ja nuppuja on tänäkin vuonna todella paljon.

Että se niistä ohjeista, näppituntumalla mennään.

Mummulla olikin tapana sanoa, että "koita sormella, pitääkö kastella vai ei".

Retroilua ja ufoja

Keväällä sain inspiraation, kun katselin elähtänyttä 80-luvun pihalamppua. Kellarista löytyi pari pientä purkkia metallimaalia, keltaista ja vihreää (hankittu joskus ajatuksena tuunata ulos kannettu kylpyamme pallokuvioilla). Sutaisin lampun pikavalinnalla kirkkaan keltaiseksi. Perheenjäsenten ilmeet olivat katsomisen arvoiset ja mies tuumi, että se vihreä olisi ollut parempi.

Kesällä lamppu ei hypännyt pahasti silmään vihreiden kasvustojen keskeltä ja kukkivaa perennapenkkiä vasten, vaan sulautui joukkoon. Mutta  mutta. Nyt kun kaikki muut värit ovat pihalta kaikonneet, tämä retrovalaisin loistaa kauas kadulle kuin ufo. Tuntuu olevan ihan väärällä planeetalla. Taidanpa keväällä tilata sähkömiehen uusimaan lampun. Ellen sitten talven aikana totu tähän retroon :)

Kompostin voimalla

En ole tullut miettineeksi, mistä salaatin siemenet tulevat pussiin, josta ne keväällä ripottelen multiin. Harvinaisen lämpimän syksyn ansiosta salaatit kuitenkin ehtivät tänä vuonna kukkia Pohjanmaan leveysasteilla! Uskomattoman hienon näköisiä olivat. Siemeniä en ruvennut tuottamaan, mutta ei näitä raaskinut poiskaan repiä. Hyötymaa tuotti muutenkin hyvän sadon. Kesän olosuhteet varmasti olivat otolliset, mutta väittäisin, että yksi syyllinen on tässä alla olevassa kuvassa eli kompostori.

Sain talousjätteelle tarkoitetun kompostorin joku vuosi sitten äitienpäivälahjaksi (LOL sanoisi tähän jälkikasvu). Oli muuten toivelahja!

Nykyajan tapaan kompostori oli tietenkin palasina laatikossa. Olen melko hätäinen luonteeltani ja ehdin innoissani naksutella laatikkoa kasaan ohjeita lukematta sillä aikaa, kun mies katsoi jääkiekkoa. Kokosin sen tietenkin väärin eli älkää hyvät ihmiset olettako, että kaikki palaset ovat samanlaisia, vaan lukekaa kokoamisohjeet. Tai katsokaa youtubesta video, sellainenkin löytyi jälkeenpäin. Palaset nimittäin lohksahtivat niin tiiviisti vääriin asemiinsa, että niitä ei saanut enää irti ilman lievää väkivaltaa. Kompostori pysyy kyllä kasassa ja toimii, vaikka pari pientä ”nippulaa” onkin poikki.

Tarjouksen mukaan laitteessa olisi pitänyt olla myös lämpömittari, mutta eihän sitä tietenkään tässä ollut. Mutta eipä kertaalleen rikottua laitetta enää kehdannut takaisin kauppaankaan viedä.

Nyt olen siis kompostoinut talousjätettä (perunankuoria, kahvinpööniä ym.) menestyksellä muutaman kesäkauden. Talvella en ole jaksanut ruveta pakkasta vastaan taistelemaan, vaan olen täyttänyt sitä kolmisen kuukautta, seisottanut kuukauden ja tyhjentänyt tuotoksen jälkimaatumaan talveksi näin:

Kaivan kasvatuslaatikkoon auman kompostia varten ja täytän sen sitten ehdalla tuotteella.

Peitän kompostin talveksi muovilla, jotta kallisarvoiset liemet eivät valu sulamisvesien mukana pois laatikosta. Ja sitten vähän multaa päälle ja kevättä odottelemaan.

Puutarhajätteen kompostin olen kärrännyt perunamaalle ja pensaiden alle. Tonttimme on hiekkamaata ja kompostista on tosi paljon apua kasvattamiseen. Tulee voimaa nääs! En olisi uskonut kuinka paljon vaikuttaa, ennenkuin kokeilin itse. Kyllä kannattaa. Esimerkiksi puikulaperunat eivät ole koskaan ennen kasvaneet yhtä isoiksi, tosin siemenet pitää nostaa itämään jo maaliskuussa.

Tässä vielä salaattikukkasia.  

Siinä se nyt on: Ensilumi!

Näyttää hiukan lohduttomalta, vaikka maisema valaistuukin. Onneksi sain eilen haravoitua suurimman osan pihasta. Tienvarren ojat vielä odottavat ilmatieteenlaitoksen ennustaman "pikkutalven" väistymistä. Jospa ensi viikolla pääsisi vielä jatkamaan pihahommia. Ja ammeessakin tuli kesällä pestyä vain mattoja, vaikka uhkasin kylpeä jonakin sopivana elokuun sametti-iltana...

Kesämuisteluksia syyshorroksessa

Kun illat pimenevät ja pakkanen kolkuttelee, tekee mieli selailla kesällä pihalta otettuja kuvia. Uskomattomalta tuntuu, että moista väriloistoa on tavallisenkin pihapakertajan käsistä vanhoilla konsteilla ja pienellä budjetilla esiin putkahtanut. Nyt vain odotellaan puoli vuotta ja lajitellaan siemeniä.

Tekee silti mieli taltioida muistoja uuteen blogiin. Toimelassa aion tarinoida sekä 50-luvun talon pihapiiristä että sisäkukista. Tarjolla ei ole eksotiikkaa eikä puutarhaglamouria. Enemmänkin perinteisten, kolmannen kasvattajasukupolven kasvien hengissä pitämistä ja työn sankaruutta.

Tervetuloa kanssakulkijaksi onnistumisen ja vähemmän hienojen hetkien maailmaan!

                          

Heti pitää pyörtää lupauksensa vain vanhojen, tuttujen kasvien kavattamisesta: Apinankukka nimittäin kukki hienoissa väreissä ensimmäistä kertaa Toimelan pihalla kesällä 2013. Olipas kiitollinen ja hauska kukka!

Syksyllä tuo sitkeä kasvi työnsi purkista esiin niin paljon uutta kasvustoa, että työnsin muutaman juurakon perunamaan multiin. Mahtaisiko talvehtia viitosvyöhykkeellä ihan mullassa? Kertokoon ken tietää tai keväällähän tuo nähdään.

Kehäkukat kukkivat lämpimän syksyn ansiosta hämmästyttävän pitkään ja tekivät muhkean siemensadon.

Heinät valloittavat kivimaiseman. Allas piti kesällä kaivaa saksien kanssa esiin, kun heinät (ruokohelpi) rehottavat pelkässä hiekassa kivien välissä. Vähän turhan innokkaita, vaikka hienoja ovatkin.