Viherpeukalo osoittaa heräämisen merkkejä

 
Pitkän talven jälkeen tulee kevät, aina. Ei ehkä ihan vielä, mutta valon ja lämmön suuntaan mennään ja viherpeukaloni heräsi kuin heräsikin talvikoomasta. Luulin, että olisin sen jo kokonaan kadottanut, mutta tänään innostuin vaihtamaan multaa huonekasveille ja jakamaan jättisuuriksi kasvaneita kasveja.

  

Eikä päivääkään liian aikaisin. Vai mitä sanotte viirivehkasta? Kasvi on imenyt vettä kuin pesusieni ja olen ollut hyvin tietoinen sen jakotarpeista, mutta laiskotellut asian suhteen useamman kevään. 

 

 

Kun lopulta onnistuin kiskomaan kasvin liian pienestä ruukusta, mullasta ei ollut enää tietoakaan.  Pelkkää juurta ruukku täynnä! Paakkuun ei paljain käsin pystynyt, vaan piti ottaa puukko avuksi jakamiseen. Toivottavasti kasvi selviää jako-operaatiosta, kun oli jo ehtinyt kukkiakin kasvattaa.

 

 

 

Entäpä sitten valkotupsukki tai Eevan esiliina tai elefantin korva, millä nimellä sitten olettekaan tämän vanhan perinnekasvin oppineet tuntemaan? Yhtenä aurinkoisena talvipäivänä huomasin, että valkotupsukkini oli halkaissut ruukkunsa. Purkki oli täynnä poikasia, jotka ilmiselvästi odottivat pääsyä laveammille kasvualustoille. Tänään nekin pääsivät omiin ruukkuihinsa.

 

Ruukkujen vaihto on sotkuista puuhaa. Vaikka kuinka yrittää välttää mullan leviämistä, kylpyhuone oli taas kuin tasitelun jäljiltä. Monta uutta pientä istukaista kuitenkin pääsi multiin. Suurin aloe vera odottaa kevään tässä väliaikaisessa ruukussa ja pääsee taas kesäksi pihalle, missä se on ainakin aiempina vuosina viihtynyt erinomaisesti. Ja aina jää poikasia myös jakoperää.

 

 

Santutkin siirsin isompiin saviruukkuihin. Jospa ne innostuisivat kukkimaan. Edellinen kukinta päättyi joulun tienoilla.

Anopilta peritty orkidea jaksaa kukkia läpi talven. Ei isoja kukkia, mutta kestäviä. Ystävänpäivän aattona tulin ajatelleeksi, että useimmat huonekasveista ovat joltakin saatuja tai perittyjä. Montaakaan en ole itse ostanut.

Kukkia hoitaessa on hauska muistella, keneltä poikaset ovat kotoisin. Esimerkiksi: Viirivehka entiseltä työkaverilta Heleniltä, santpaulia ja orkidea anoppivainaalta, aloe vera on äitini tuoma ja valkotupsukki on asustanut Toimelassa jo 1950-luvulta saakka Aune-mummun ajoista.

Istukaisten vaihtoa

Merkillisesti jotkut huonekasvit viihtyvät liian hyvin ja toiset nyyryävät. Yli-innokaisiin kuuluu Toimelassa aloe vera. Tämän istukaisen sai muinoin tyttäreni synttärilahjaksi ja kasvi todella menestyy valoisassa, isoikkunaisessa talossa.

Taas on purkki käynyt pahasti ahtaaksi poikasista. Emokasvi taas on kasvanut niin isoksi, että ei mahdu enää ikkunanlaudalle. Mies valittaa, että se pistää sohvalla istuessa niskaan. Lisäksi aloe on täynnä sitä terveellistä aloemömmöä eli nestettä ja kasvi painaa kilotolkulla.

On mullanvaihtoaika ja aloeperheeni on aika ottaa asumusero, ahtaastihan nuo asuvatkin!

Suurimman istutan tilapäisruukkuun odottamaan kesää ja pihaistutuksiin pääsyä. Toiseksi suurin pääsee paraatipaikalle ikkunalle pistelemään miestä niskaan.

Ylimääräisten kanssa ei tule ongelmaa. Vien ne nimittäin työpaikallani järjestettävään huonekasvien vaihtopäivään tai Viherpeukalon päivänä se tänä vuonna kulkee. Olemme järjestäneet kasvien vaihtoa ennenkin menestyksellä. Hauska nähdä mitä löydän aloeni ja kaktusteni vaihtareiksi :)

Saapas muuten nähdä, mitä aloe tykkää, kun päätin istuttaa sen tällä kertaa kaktus- ja mehikasveille tarkoitettuun multaan. Mehikasviksi kai aloekin lasketaan? Tähän saakka olen kyllä käyttänyt aivan tavallista kukkamultaa, mutta nyt sattui olemaan tuota toistakin.

Vanhasta perinnekasvista nimeltä valkotupsukki postailin pari vuotta sitten. Kasvi on herättänyt kiinnostusta, koska sitä ei ole enää kovin helppo hankki esimerkiksi kukkakaupoista.

Nämä kaksi valkotupsukin poikasta lähtevät lähiaikoina Toimelasta kohti Turkua. Kaisa sieltä melkein vuosi sitten kaipaili istukaisia ja lupasin toimittaa, kun jakamisen aika tulee. Toivottavasti pääsevät hyvissä voimissa perille.

Periaatteessa valkotupsukki viihtyy sitä paremmin, mitä ahtaammin sipulit täyttävät purkin. Mitään kiirettä jakamisella ei sinänsä tässä tapauksessa ole. Valkotupsukin pensselimäisiä kukkia en ole hetkeen saanut aikaiseksi. Jospa tänä keväänä senkin ihmeen taas näkisi.

En raaskinut heittää pois jouluasetelman sypressiä, vaan istutin senkin multiin. Joskus aikaisemmin olen saanut sypressin menestymään sisällä monta vuotta. Nyt meinaan kyllä siirtää senkin ulkoistutuksiin kesällä. Sisällä kun ikkunanlaudat tuppaavat käymään ahtaiksi.

Valkotupsukki on maatiaiskasvi

Toimelan ikkunoilla on yli 50 vuotta elänyt huonekasvi, jota näkee enää harvoin, ainakaan myynnissä. Mummu kutsui tätä lehmänkieleksi, mutta virallinen nimi taitaa olla valkotupsukki (Haemanthus albiflos).

Valkotupsukki on vaatimaton  sekä ulkonäöltään että tavoiltaan. Purkki täyttyy  kuin itsestään ja hetkessä huomaa omistavansa valkotupsukin poikineen. Kielimäiset, päistään pyöreät lehdet ovat nahkeita ja reunoistaan karvapeitteisiä.

Mielenkiintoisin kukka on silloin harvoin, kun se päättää puskea lehtiruusukkeen keskeltä kukkavarren, josta se on saanut nimensäkin. Vaatimaton kukinto on kuin valkoinen pullapensseli tai maalisuti tukevan kukkavarren päässä. Kukkavarsi muistuttaa kliivian kukkavartta. Terälehdettömät kukat muistuttavat tähtiä, niillä on valkoiset, pitkät heteet ja keltaiset ponnet.

Muutaman kerran olen kukinnan päässyt näkemään, mutta kuvaa en ole älynnyt ottaa. Nyt odotan kamera ladattuna, että tuosta suurimasta lehtiruusukkeesta työntyisi esiin kukinto, joka lupaavasti pilkistää jo. Ainakin toivon, että se pilkistävä on kukinto.

Hämeen amk:n maatiaislajeista kertovalla sivustolla Tuovi Mutanen kirjoittaa, että valkotupsukki oli suosittu huonekasvi 1800-luvulta aina 1920- ja 1930-luvuille. Se on kotoisin Etelä-Afrikasta. Kukkaa kutsutaan myös elefantinkorvaksi ja Eevan esiliinaksi.

Jospa keväiseksi heittäytynyt aurinko saisi valkotupsukin kukankin innostumaan ja työntymään esiin. Kasvi pitäisi jakaa ja vaihtaa mullat, mutta en ole halunnut häiritä mahdollista kukintoa. Odotellaan rauhassa.