Asukkaita hanskassa

 

Minulla on tapana säilyttää puutarhahanskoja pyykkinarulla roikkumassa. Nyt pitänee vaihtaa niiden paikkaa. Jostakin syystä syyskesällä ampiaiset ovat ihastuneet rukkasiini. Ensimmäisen kerran löysin unenpöpperöisen yksinäisen vaeltajan sormesta saakka, kun työnsin hanskan käteen. Seuraavan kerran kaksi amppari oli somasti vierekkäin hanskalla. 

Olisivatkohan nämä työläisraukkoja, jotka kuningatar on kesän päätyttyä ja töiden loputtua potkaissut pois pesästä. Siinä yrittävät sitten hanskassa selviytyä, mutta eipä taida olla tulevaisuutta tällä pariskunnalla. Syksy on myös julmaa aikaa.

Syksyn viimeisiä väri-iloitteluja sen sijaan on ihana tuoda sisälle maljakkoon, vaikka ne eivät enää pitkään kestäkään leikkokukkina. Katse alkaa pikkuhiljaa siirtyä sisätiloihin ja huonekasveihin. Onneksi ikkunanlaudallakin on sentään jotain kukintaa.

Kukkasipulit mullissa

60 tulppaanin sipulia pääsi viikonloppuna multaan Toimelan mailla. Hyvä tallentaa tiedot tänne blogiin, että keväällä voi sitten tarkistaa, mitä tuli tehtyä. Usein olen nimittäin talven aikana autuaasti unohtanut, mitä olen istutellut.

Kirsikkapuun alle päätyi 10 Negrita-tulppaania. Vilpolan ikkunoiden alle eteläpäätyyn taas kahta lajiketta: Spring green ja Queen of night. 30 sipuli sekoituksen työntelin lecaharkoista tehtyyn istutusaltaaseen, jota kutsun "majakkasaareksi".

 

Olen huomannut, että pohjoisen etupihalla narsissit ovat menestyneet ihan mukavasti. Paikka on kylmä ja keväällä kukinta lähtee hitaasti liikkeelle, mutta mitäpä siitä. Pikkusyreenien alle työntelin 25 ison narsissin sipulia sekoituksesta.

Krookuksia oli tässä nyt vain yksi pussi Romance-lajiketta. Sekin päätyi talon eteläpäädyssä olevaan penkkiin, jossa toivottavasti nähdään hyvin aikaista kukintaa. Ainakin näillä leveysasteilla aikaista, koska tuo on Toimelan lämpimin paikka, joka sulaa ensimmäisenä keväällä.

Hienoa odotella, mitä näistä keväällä nousee. Kaikki riippuu taas niin talvesta ja olosuhteista.

Kelloköynnös kukassa

Kelloköynnös on varsinainen köynnösten kuningatar. Kukka on mielestäni todella kaunis, mutta valitettavasti kukintaa joutuu odottamaan turhan pitkään. Tänä kesänä taidettiin mennä syyskuun puolelle, ennen kuin ensimmäinen nuppu aukesi.

Joku aiemmin kommentoi, että ei enää kasvata kelloköynnöstä, koska se ei ehdi kukkia. Olen päätymässä samaan. Joinakin vuosina kelloköynnös on ehtinyt sentään elokuun puolella kukintaan, mutta tämä vuosi oli kyllä toivottoman hidas tässä suhteessa

Kelloköynnöksen taimi on helppo kasvatettava. Siemenet itävät hyvin ja taimet kasvavat keväällä vauhdilla. Vauhti vain hiipuu ulos siirryttäessä. Ehkä meilläkin kasvaa ensi kesänä jotakin muuta köynnöstä kelloköynnöksen paikalla.

 

Toisaalta kelloköynnöksen nuput ovat myös herkkiä ja kauniita. Kumpihan itse asiassa on kauniimpi, kukka vai nuppu? Tästä voisi järjestää äänestyksen. Mutta jos kukka aukeaa vasta lehtien siirryttyä ruskaan, niin onhan se vähän erikoista.

Tänä kesänä minulla saattoi mennä myös lannoitus pieleen, koska köynnös kasvoi poikkeuksellisen hitaasti ja vihreät osat muuttuivat tummanpunaisiksi hyvissä ajoin. Olisiko tullut lannoitettua liikaa?

Syksyn merkkejä ja kesän jälkimaininkeja

 

 

Joskus olen kuvitellut, että ruskan värit tulevat vasta pakkasen puraistessa. Joka syksy huomaan, että luulo ei ole tiedon väärti kun katselen taloamme kiertävää imukärhivilliviiniä. Se alkaa järkähtämättä siirtyä syyspukuun, vaikka pakkasista ei olisi vielä tietoakaan. Tänä vuonna villiviinillä on suorastaan häikäisevän punainen ruskaväri.

 

 

 

Yhtenä aamuna olen jo rapannut auton ikkunat, mutta vielä silloinkaan kesäkukat eivät paleltuneet. Jotenkin hämmentää asioiden päällekkäisyys ja yhtäaikaisuus. Pelargoniat puskevat uutta, entistäkin voimakkaamman väristä kukkaa ja samaan aikaan niiden lehdet muuttuvat punaisiksi.

 

 

Kesä oli suotuisa myös useille monivuotisille kasveille. Vanhan ajan joriinit kukkivat yhä ja kasvavat korkeutta. Mukulat pitäisi ehtiä nostaa ylös ennen pakkasia, mutta eihän näitä voi vielä mennä kaivelemaan.

Monenmoista hattivattia puskee nurmikolla ja purskahtelee ruohonleikkuriin. Valitettavasti en tunne sieniä kunnolla, enkä niitä poimi. Tykkään kyllä sienistä, mutta en ole opetellut sienestämään. Tänä vuonna se vähän harmittaa, kun metsät puskevat syötäviä sieniä enemmän kuin koskaan. Nämä pihan "koristesienet" kukoistavat myös.

Omavaraistaloutta tai ainakin melkein

Pakko sanoa, että oikean kasvihuoneen hankinta on nostanut oman puutarhan syötävän sadon ihan uudelle tasolle. Vielä syyskuussa satoa riittää, eikä kaupan vihannesosastolla juuri tarvitse pysähtyä. Pieniä ovat paprikat ja tomaatit, mutta maukkaita.

Tomaattien kypsymistä jouduin odottamaan aika pitkään, mutta sieltä ne ovat punaisiksi ja keltaisiksi muuttuneet ihan lajinsa mukaisesti. Nyt alkavat kasvustojen vihreät osat jo olla harmaita, mutta loppujen tomaattien kypsymistä jaksan kyllä odotella. Kunhan eivät homehdu, kuten huomasin yhdelle kurkulle tänään tapahtuneen, kun syksyn kosteys tiivistyy kasvariin.

Paprikat ovat hyvin satoisia ja kasvit voivat edelleen hyvin. Paprika jopa työntää uusia kukkia ja raakileita, vaikka syksy on jo pitkällä. Aluksi näistä ei tiedä, minkä värisiä hedelmiä on tulossa. Siten paprika alkaa muuttua keltaiseksi tai punaiseksi. Pieniä hedelmiä on todella paljon.

Jättimäiset kesäkurpitsat ovat tänä kesänä lähes uuvuttaneet sekä minut että lähipiirin työkavereita unohtamatta. Näitä on riittänyt kaikille! Ja liian isoiksi ovat useat yksilöt päässeet livahtamaan. Vielä on luvassa kesäkurpitsakeittoa. Kurkut alkavat lopetella satokautta, mutta löysin kuin löysinkin syötävän.

Ehkä kokoonsa nähden satoisin kasvihuoneen asukas on kuitenkin ananaskirsikka. Pieniä keltaisia herkkuja viehättävissä pussukoissaan kypsyy edelleen.

Kylvin muutaman siemenen ja istutin 3 parasta tainta kasvihuoneeseen. Olen syönyt makeita, viinirypäleen kokoisia ananaskirsikoita päivittäin heinäkuulta asti salaatissa ja vienyt myös äidilleni pitkin kesää. Käsittämätön sato kolmesta kasvista!

Tänä kesänä pikkuomppuja puskeva Salla on ollut myös todella satoisa. Omenat ovat ehkä alkukesän kuivuuden vuoksi normaaliakin pienempia, mutta makeita ja puhtaita. Jyrsin näitäkin päivittäin kuin karamellejä.

Jos ensimmäisen kesän kasvihuonekokemukset summaa, niin reippaasti jää plussan puolelle. Ei tietenkään taloudellisesti (harrastukset maksavat), mutta kokemuksena. Odotin huomattavasti työläämpää kesää. Loppujen lopuksi altakastelualtaat ja kasvusäkit helpottavat niin paljon kasvihuoneessa kasvattamista, että hommat eivät todellakaan rasita. 

Kuten kuvasta näkyy kasvihuone on nyt niin täynnä, ettei meinaa sekaan sopia. Odotan jo, että pääsen tyhjentämään koko kasvarin ja rakentamaan sinne "talvipuutarhan" kausivaloineen. Saapas nähdä toteutuvatko visioni.

Syksy vai sittenkin kevät venetsialaisviikonloppuna?

 

Yksi rungollisista Palibin-pikkusyreeneistä ei osaa päättää, olisiko jo syksy vai olisiko sittenkin alkukesä. Puolet kasvista alkaa olla syksyisen ruskan väreissä. Toinen puoli taas on edelleen syvän vihreä ja on viime viikkoina työntänyt esiin uusia kukkia. Hmm. Mistähän tämä kertoo?

Tämän keväisen kukkaloiston sain sen sijaan aikaan ihan itse. Ainahan kukkakauppiaat ovat suositelleet orvokin alasleikkaamista kesällä ja luvanneet uusintakukintaa syyskesällä.

En ole ennen raaskinut leikata, mutta tänä vuonna tein rajun operaation. Helteinen kesälomaviikko reissussa oli tehnyt orvokeille tepposet, eikä niissä juuri ollut kotiin palatessa säälimistä. Sakset vain soimaan.

Muutama viikko piti odotella, mutta elokuuksi orvokit ehtivät taas hehkeään kukkaan. Kyllä ammattilaisia on uskominen!

Sade on viime viikkoina pieksänyt ja ryvettänyt lähes kaikki kesäkukat, mutta johan tässä ollaankin syksyn kynnyksellä.

Vietimme eilen huvilakauden päättäjäisiä eli täkäläisittäin venetsialaisia veden äärellä tulien loimottaessa. Tunnelmalliset tulet ovat se perinteinen tapa viettää venetsialaisia. Itse en perusta ilotulitteista, joita niitäkin naapurustossa paukkui. Ne eivät kuulu minun venetsialaisperinteisiini, vaan hiljaisuus ja luonnon äänet rannoilla.

Sää suosi venetsialaisia. Tyyni ilta oli kaunis ja auringonlasku aloitti tuli-iloittelun.

Rantasauna hämärtyvässä, tyynessä illassa on nautinto. Muutama vesilintukin uskaltautui rannoille uiskentelemaan. Näistä tunnelmista on hyvä siirtyä kohti syyspuuhia.

Pörriäisten pauloissa

Elokuussa minua viehättää erityisesti pihan pörriäisten, perhosten ja muiden öttiäisten seurailu. Neitoperhosia ei ole näkynyt ihan yhtä paljon kuin joinakin aiempina vuosina, mutta kauniisti ne istuvat sävy sävyyn tummien samettiruusujen kanssa. Niitä ei edes heti ohi kulkiessa huomaa. Tässä kuvassa on kuitenkin amiraali, kuten Puutarhaelon Riitta alla kommentissa toteaa. Kiitos Riitta! Olen surkea oppimaan lajeja.

  

Perhonen maastoutuu ovelasti myös sulkiessaan siivet yhteen. En saanut ihan vangituksi kuvaan, mutta ihmeellisesti luonto on maalannut petolinnun silmät ja nokan muodon perhosen siipien alapuoliskoihin. En saata olla ihastelematta näitä ihmeitä.

 

 

En tunne kuitenkaan perhoslajeja kovoin hyvin. Ken lienee hän? Ei suostunut avaamaan kameralle siipiään, vaan keskittyi jorinin meden imemiseen antaumuksella. Edit: Ja tämä on kuulemma sitruunaperhonen.

Sävy sävyyn istuu kimalainenkin samettiruusussa. Ja meidän pihalla näitä on pörräillyt reippaasti. Mustilanhortensia on esimerkiksi niin pörriäisten suosiossa, että jopa maljakkoon napsaisemani oksat saivat muutamat yksilöt seuraamaan minua sisään saakka. 

Pörräiäislajit eivät näytä olevan turhan tarkkoja omista mesipaikoistaan. Ihan hyvin ilman tappelua mahtuvat kaverin kanssa samalle lautaselle :). 

 

 

Sitkeän nihkeä, jo vuosia jatkunut, kukkaketoprojektimme on tältä kesää haalistunut ja odottaa niittäjää. Vaikka keto ei juuri nyt näytä miltään, sen uumenissa on paljon elämää. Kun menee viereen seisomaan ja kuuntelee herkällä korvalla, kuulee heinäsirkkojen ja sudenkorentojen pärinää. Ja monta muuta pörriäistä siellä viihtyy.

 

Niitty on niitettävä ja korret ainakin vielä kerättävä pois, jotta maa pysyy köyhänä ja niittykukat viihtyvät. Vanha tontti oli alunperin turhan ravinteikas luonnonniityksi, mutta pikkuhiljaa muuttaa muotoaan.

Täytyy tunnustaa, että näistä kavereista en ihan aina ole vilpittömän innostunut. Riippuu vähän paikasta, missä ne saalista jahtaavat. Tämä asustelee grillikatoksen ulkoräystäässä, joten se saa siellä minun puolestani elää. Enpä tunne häntäkään, mutta kohtalaisen iso, parisenttinen peto.

Pihapiiri on monen muunkin koti kuin minun, harakoiden, siilien ja rätkien. Se näyttää onneksi tarjoavan elämän eliksiiriä myös pienimmille luontokappaleille.

Marjat kypsyvät

 

Kuivan heinäkuun jälkeen marjasato kiittää virvoittavista sateista. Pikkuriikkisen karviaispensaamme marjat alkavat muuttua punaisiksi. Heh! Olin jo unohtanut, että uusi pensas oli punaisia marjoja tekevä ja hämmästyin, kun marjat alkoivat vaihtaa väriä. Niin lyhyt on ihmisen muisti, ei edes elokuusta elokuuhun, näemmä!

Valkoherukka on pensaassa kuultavan kaunis marja. Lautasella se tuo mieleeni sammankonkudun, mutta jos sitä ei ajattele, maku on hyvä. Muistuttaa punaherukkaa, mutta ehkä hiukan miedompi.

Pienet Salla-puun omput ovat normaaliakin pienempiä. Liekö elokuun sade niille enää avuksi? Koristeomenapuun hedelmät ovat kypsyttyään makeita, mutta jos ne näin pieniksi jäävät, viitsiikö niitä edes kerätä. Linnuille ainakin maistuvat.

Puutarhavadelmia on saatu jonkin verran, mutta pieniä ja kuivakoita. Luonnosta en ole vadelmia edes etsinyt, kun ohimennen olen vilkaissut, että kuivuneita ovat.

Kolmeen vanhaan mustaherukkapensaaseen tulee satoa niukalti, mutta jonkin verran kuitenkin. Näille sade ehkä ehtii marjan kokoa kasvattamaan.

Myös punaherukkapensaat ovat kymmeniä vuosia vanhoja, mutta ne jaksavat edelleen tuottaa satoa. Punaherukoista saamme makoisat mehut syksyksi. Tykkään itse syödä niitä myös pakasteesta jogurtin kanssa ja tehdä piirakaksi.

Aina marjoja lopulta tulee parille syöjälle riittävästi, olipa kesä millainen tahansa. Mustikkaakin on löytynyt vastoin median uutisointia meilläpäin paikoin ihan hyvin. Kun menee kosteille paikoille, marjan kokokin on ihan hyvä. Onpa löydetty suu makeaksi hillastakin. Hyvä marjavuosi siis Toimelan suunnalla!

Pensasmustikkaa tekisi mieli pihalle istuttaa, mutta ei ainakaan tänä kesänä saatu aikaiseksi.

Kalustohankintoja

 

Turhan usein tulee pakerrettua pihapuuhia vanhoilla, vanhanaikaisilla ja tylsillä, mutta tutuilla välineillä. Onneksi blogeista tulee välillä perehdytyksi vehkeisiin, joilla muut pihaansa hoitavat.

Uuvuin rikkaruohojen nykkimiseen pihan kivituhkakäytävältä, joka on luvattoman reippaasti myös laidoilta kaventunut ruohon vallatessa alaa. Luin sitten heiluriharasta, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Häpeän tunnustaa!

Heiluriharalla (kuvassa oikealla) varmaan saa rikkaruohot käytävältä poistettua helpommin kuin yksittellen nyppimällä ja kaivelemalla. Kanttausraudasta olen lukenut vuosia, mutta en ole saanut aikaiseksi hankkia. Lapiolla on pärjätty tähän asti, mutta ehkä kanttausraudalla saa siistimpää ja suorempaa jälkeä reunoihin.

Nyt olisi siis työkaluja, kun vain vielä löytyisi työkaluille heiluttelija. 

Mustilanhortensia

 

Muutama vuosi sitten istutin "majakkasaarelle" eli takapihan istutusaltaaseen mustilanhortensian. Sen kasvu on ollut maltillista, vaikka hengissä on säilynytkin. Tänä kesänä tämä herkkien kukkien kaunotar on päässyt kasvuvauhtiin ja avautuvat kukinnot ilahduttavat.

Voipi olla, että mustilanhortensiani vielä kasvaa liian isoksi sijalleen. Nyt se peittää jo majakan lyhtyineen ja takana olevat alppiruusut.

Toisaalta alppiruusut kukkivat alkukesästä, kun mustilanhortensia vasta tuumailee lehtien avaamista. Pelkät harvat oksat eivät paljon rhodojen näkymistä estä. Aika näyttää, miten tämä allas tästä muotoutuu.

Olen hätäinen luonne ja mielelläni näkisin istutusten tulokset saman tien täydessä voimassaan. Näinhän homma ei kuitenkaan mene, vaan vaaditaan kärsivällisyyttä. Kasvien juurtuminen paikalleen ottaa oman aikansa. Puutarhurikin joutuu opettelemaan uusien kasvien toiveet ja metkut.

Porraspään entinen saniaispenkki muuttui kyllä yllättävän nopeasti aivan toisen näköiseksi, kun kasvit vaihdettiin. Alkaa jo näyttää mielikuvalta, joka oli mielessäni, kun kasveja istuttelin. Joskus näinkin.

Ja lopuksi vielä kestosuosikkini kehäkukka eli Heli Laaksosen sanoin rinkeblumma. Voiko tämän iloisempaa ja aurinkoisempaa kesän kukkijaa kasvimaan laidalla ollakaan?

No nyt lähtee!

 

Vähän hitaasti lähti tämän kesän sato kasvamaan ja erityisesti kypsymään, mutta nyt se näyttää jo karkaavan käsistä. Ainakin kesäkurpitsat kasvavat hurjan kokoisiksi. Joskus aiempina vuosina on käynyt samalla tavalla, mutta viime kesänä kurpitsat jäivät kooltaan kohtuullisiksi.

Mutta ei nyt. Kasvihuonekurkut, avomaankurkut ja tomaatit näyttävät kesäkurpitsan rinnalla ihan miniatyyreiltä.

Kasvihuoneessa kurkut venähtivät pituutta lähes yhtä aikaa ja veden kulutus oli helteillä kovaa. Nyt satokausi näyttää jo hiipumisen merkkejä, mutta vielä kurkkuja löytyy.

Kiihkeimpänä kasvukautena kurkut lepäilivät kasvatussäkeillä ja lehdet tuppasivat nuupahtelemaan altakastelualtaista huolimatta.

Tomaatit tekivät paljon raakileita, mutta kyspyminen sujuu todella hitaasti. Latvamätääkin oli havaittavissa. Vieläkään en ole saanut yhtään keltaista pikkutomaattia kypsäksi, mutta eivätköhän nekin tuosta pian siirry lautaselle.

Sen sijaan punainen runkotomaatti eteni kypsymisvaiheeseen, kun ilmat viime viikolla viilenivät. Nyt näitä tulee jo ihan mukavasti.

Ananaskirsikka ilahduttaa minua visuaalisesti ja myös salaatissa vuodesta toiseen, vaikka kaikki eivät sen mausta pidäkään. Kasvi on hyvin satoisa, pieniä kirsikkapussosia tipahtelee kasvarin lattialle päivittäin, vaikka kuinka yrittää valmiita kerätä pois ajoissa.

Ihmeellistä, kuinka luonto voikin keksiä noin hienot ja kauniit eväspussit ananaskirsikoille. Kun pussi kuivahtaa, hedelmät säilyvät sen sisällä syötävinä pitkään.

Paprikaa kasvatan ensimmäistä kertaa. Raakileita alkoi kehittyä reippaasti heti alkukesästä, mutta ne pysyivät sitkeästi vihreinä. Ajattelin jo, että jäävätkin vihreiksi, mutta yhtenä päivänä ensimmäinen paprika alkoi "kellastua". Tämä pieni keltainen kaunotar on syöty ja uusien kypsymistä odotellaan.

Omat perunat vielä puuttuvat lautaselta, eikä se mikään ihme olekaan. Puikula on hidas kasvamaan, ei todellakaan mikään varhaislajike, vaan syksymmällä syötävä.

Pian päästään ehkä maistelemaan. Kukittu on ja varret ovat venähtäneet. Oikeastaan vähän turhankin reippaasti, kun vertaan teiden varsilla näkyviin ammattiviljelijöiden kasvustoihin. 

Satokausi on ihmisen parasta aikaa, kyllä se  kuulkaa niin on.