Kevät mielessä

Ihmeellisesti ihmisen mieli kääntyy kohti kevättä heti, kun ensimmäiset auringonsäteet nousevat taittamaan kaamosta. Innostuin jo pätkimään huonekasveista istukaisia.

Juoru on istutettava uusiksi vähintään kerran vuodessa. Sillä on tapana vanhentaa alimmat lehdet ja tuottaa kovasti roskaa, ellei kasvia uusi. Siinäpä se saa odotella juuria ja multiin pääsyä. Samalla se tuottaa minulle kevätmieltä ja valaa uskoa tulevaan kasvukauteen.

Minun huonekasvini ovat pääsääntöisesti erittäin vanhaa perua ja tässä talossa vuosikymmeniä asuneita. Tai sitten niihin liittyy jokin tarina; istukaiset on aina joltakin saatu ja kasvit tuovat muistoja mieleen. Vanhoja tuttuja ei oikein voi hävittää, vaikka uusiakin lajeja tekisi mieli.

Päädyinkin pätkäisemaan vuosikymmeniä vanhan vuoripalmun latvasta poikki. Se oli kasvattanut valtavan pitkän varren ja vihreät oksat hipoivat kattoa.

Vaihtoehtoja olivat vanhan kasvin hävittäminen tai "nuorentaminen". Päätin kokeilla, juurtuisiko latvus. Sekin odottaa nyt juuriaan vesiastiassa. Ainakin muita palmuja olen samalla menetelmällä nuorentanut. Ehkä tämäkin onnistuu.

Vanhapoikavanhus jaksaa vielä yrittää. Se on taas kasvattanut nenäänsä "näppylän". Jonkin sortin hedelmä se kai on. Kerran vuodessa näitä ilmaantuu.

Kaikki nämä huonekasvit elelevät vinttikamarissa. Kamarin ikkunasta taas on näin lohduton näkymä, jos kevättä ajattelee. Vielä pitää lunta luoda, ennenkuin paljuun pääsee mattoja liottelemaan.

Juhannuksena 17 vuotta täyttävä Eppu mököttää. Se tulee vuosi vuodelta viluisemmaksi ja tämänpäiväinen - 17 astetta on sille pahasti liikaa.

Kissa yrittää tappaa aikaa nukkumalla, naukumalla, syömällä, mököttämällä, nakkelemalla joululahjahiirtä ja kiusaamalla meitä. Sehän on luonnolisesti ihmisten vika, että ulkona on talvi. Kesällä Eppua ei juuri sisällä näe.

Huonekasvien kesä

Vettä sataa ja lotisee vaihteeksi tuulisen päivän päätteeksi. Paremman tekemisen puutteessa tuli vilkaistua vintin ikkunanlaudalle. Taas kerran vanha veijari vanhapoika pääsi yllättämään. Pitkän, maataviistävän varren nokkaan on ilmestynyt kuuden kukan rykelmä!

Ryhti huononee, mutta kaktus ei vain anna periksi, päin vastoin. Tähän saakka olen ollut tyytyväinen, jos yksikin kukka on kerralla puhjennut. Nyt on varsinainen ilotulitus.

Keväällä istuttamistani kolmesta gloxinian mukulasta ensimmäinen on ehtinyt kukkaan. Jotenkin suppilokukat ovat tänä vuonna aneemisen oloisia. Lehtien vihreä on hailakkaa ja kukatkin lurpallaan. Olisivatko turhan pienessä ruukussa vai olisiko höystön puutetta, tiedä häntä.

Vieruskaveri tulee pikkuhiljaa perässä, kukat vasta nupuillaan. Kolmannesta mukulasta ei sitten noussut piikkiäkään. Että näin. Täytyy iloita näistä kahdesta kuitenkin.

Joillekin pilviset ja viileät säät sopivat. Herasjuoru esimerkiksi nauttii elämästään idän ja etelän välisessä ikkunanurkkauksessa, kun aurinko ei aivan suoraan porottele. Tämä kesä on varjossa viihtyvien kesä.

Pihasta voi toki nauttia sisältäkin. Minusta on ihana, kun piha tulee tupaan ikkunasta. Villiviini on paras tunkeutuja. Sitä joutuu välillä hillitsemään, että ei kierrä koko taloa.

Ehkäpä vielä saadaan lämmintä tulevalla viikolla, että pääsee aurinkotuoliin lueskelemaan. Eilen kokeilin, mutta pinnalta kuiva tuoli oli sisältä litimärkä. Housut menivät vaihtoon.

Piikkejä ja kukkasia

Vanhoillahan usein nenä viistää maata. Niin myös ikälopulla vanhapoika-kaktuksellani. Se kasvaa jo lähes vaakatasossa, mutta en henno vanhaa ystävää hävittää. Se nimittäin kukkii joka syksy kauniisti keltaisin kukin.

Kaiken lisäksi talven aikana vanhanpojan nenään on putkahtanut punainen näppylä! Mikä lienee? Olisiko hedelmä vai kasvain? Nystyllä on noin sentti läpimittaa, eikä se juuri ole ilmestyttyään kasvanut. Mielenkiintoista seurata, mitä siitä kehittyy.

Pakko oli ikuistaa myös orkidea, joka tammikuun pakkasissa kukoistaa kuin paraskin etelän hetelmä. Kukkavarsi on monihaarainen ja nuppuja näyttäisi olevan tulossa muihinkin haaroihin. Olen niin ihastunut tähän kiitolliseen kasvattiini.

Vanhapoika piikikäs ja nahistuneet banaanit

Ilokseni huomasin, että Toimelaan on ilmaantunut uusia seuraajia. Lämpimästi tervetuloa!

Puutarha viettää taas pakkaspäivää (-12), mutta huonekasvit alkavat selvästi havaita lisääntyvän valon. Viikonloppuna oli jo sen verran leutoa, että innostuin vähän etuajassa (hätäinen luonne kun olen) vanhojen kaktusten kimppuun.

Nämä rassukat ovat unohtuneet vuosiksi vintin ikkunanlaudalle hoitamattomina. Löytyvät sieltä aina syksyllä, kun aurinko lakkaa paahtamasta ja kun jälkikasvu muistaa avata rullaverhonsa :).

Tätä olen kutsunut vanhaksipojaksi, mutta en ole ollenkaan varma sen oikeasta lajista. Penteleen piikkinen se on, nytkin on sormessa piikki, vaikka hanskojen kanssa yritin käsitellä. 

Tämä on varmaan kymmenen vuotta vanha yksilö, ihan pienessä purkissa joskus hankittu. Se kukkii siellä rullaverhon takana joka vuosi loppukesästä ja alkusyksystä. Kauniita keltaisia kukkia, joissa on punertava keskus. 

Tämä muistutti vielä syksyllä etäisesti banaanikaktusta keltaisine "banaaneineen". Joulun tienoilla banaanit nahistuivat ja jäljelle jäi väärään suuntaan kurottava, toispuoleinen kasvi. Jotain tarttis tehdä, vai mitä?

Tähän saakka olen käyttänyt kaktuksille tavallista multaa, mutta nyt ylitin itseni ja hankin oikein kaktusmultaa. Päätin kokeilla, lähtisikö banaani (vaikka sitten ilman banaaneja) kasvamaan pistokkaista.

Tässä nämä nyt ovat. Aika surullisen näköisiä huppupäitä ja yksi paljain päin. Saapas nähdä, miten pistokkaiden käy.

Mutta vanhaapoikaa uusi, musta kuosi komisti kummasti! Edelleen viettää vasemmalle, mutta pitää muistaa käännellä välillä valosta poispäin.

Ps. Tulin äsken tutkineeksi netistä kaktusten kuvia ja epäilen, että "vanhapoikani" ei olekaan vanhapoika vaan aivan joku muu kaktus. Nimittäin, vanhassapojassa näyttävät kukat tulevan varteen, tässä tulevat suoraan kiinni runkoon. Ja muutenkin näyttää erilaiselta, ei esimerkiksi kasvata haaroja. Mikähän tämä sitten mahtaa olla? Meillä se kuitenkin tunnetaan varmaan vanhanapoikana hamaan loppuun saakka. Semmoista se on, kun jonkun maineen saa...