Lumpeita ruutanalammessa ja muita huomioita rovasti Aspegrenin historiallisessa puutarhassa

Helteinen viikko on humahtanut vauhdilla töissä. Aivotoimintaa ei paljon ole riittänyt, eikä kuumassa ole jaksanut istua tietokoneella kotona blogia päivittämässä. Pihallakin riittää puuhaa, kun pitää kastella auringossa kärvisteleviä kasveja aamua iltaa ja hämmästellä, mitä lämpö tekee niille sekä hyvässä että pahassa.

Viikko sitten sunnuntaina veimme esikoisen aamujunalle ja ajoimme saman tien maakuntamatkalle Pietarsaareen Aspegrenin puutarhaan. Sielläpä killui ruutanalammessa kaarisillan alla oikeita lumpeita. Nyt minäkin sitten ne erotan ulpukoista, kun aiemmin sotkin nämä kaksi vesikasvia keskenään.

Olen paljon kuullut Aspegrenin puutarhasta, mutta ensimmäistä kertaa kävin itse paikalla. Minusta on hienoa, että 1700-luvun asuunsa palautettu puutarha on ihmisten vapaasti käyskenneltävissä aamusta iltaan. Että johonkin pääsee vielä nykyisin ilman rahastusta, voi käydä vaikka piknikillä!

Rosenlundin pappila ja sitä ympäröivä, rovasti Gabriel Aspegrenin perustama puutarha ovat ainutlaatuinen historiallinen kokonaisuus kaupunkialueella. Siellä ei ole nähtävänä mitään kovin eksoottista, vaan perinteisiä puutarhakasveja raamatullisista yrteistä ruusuihin, kesäkukkiin ja hyötykasveihin.

Osa puutarhasta on lohkottu harrastajille viljelypalstoiksi. Varmaan aika haastavaa hoitaa viljelypalstaa paikassa, jonne alan harrastajat tekevät toivioretkiä. Siellä eivät rikkaruohot rehota, ja ammattimaisesti hoidetussa puutarhan osassa kasvit kasvavat millimetreittäin suorissa rivistöissä.

Ansariin emme päässeet sisälle, mutta se näytti ulospäin kivalta. 

Työkalut olivat hyvin saatavilla ja reilusti esillä.

Aspegrenin puutarha on myös eläinystävällinen paikka. Vanhassa navetassa ei ole enää elämää, vaan se toimii museona. Alueelta löytyy kuitenkin lampaita, kanoja ja kaneja. Koiratkin ovat sallittuja, kuten kyltistä näkyy. Koiranomistaja liputtaa tällaisille paikoille, vaikka Pablo-koira olikin tämän kuuman ja paahtavan retken aikana onneksi kotona varjossa.

1960-luvun nostalgiaa

Savea ja papua -blogista sain jokin aika sitten haasteen, jossa pyydettiin vastaanottajaa esittelemään itsensä lapsuuskuvilla. Olen aika tiukkapipoisesti suhtautunut haasteisiin siinä mielessä, että yritän pitää blogini puutarha-aiheessa. Ja ensimmäinen valokuva minusta on otettu vasta kaksivuotiaana. Ajattelin, että en lähde mukaan.

Sitten tulin katsoneeksi vanhoja kaitafilmejä dvd:lle tallennettuina. Oi kuinka hauskoja olivatkaan, ja sieltähän ne vauvakuvatkin löytyivät. En malta olla laittamatta filmeistä tähän muutamaa palaa. Olkoot sitten vastaukseni haasteeseen. En levitä haastetta sen kummemmin eteenpäin, kun se on jo ehtinyt aika paljon kiertää. Jos joku ei ole vielä saanut ja haluaa sen ottaa, niin olkoon hyvä!

Mutta tässä tulee lapsuutta Toimelassa ja lähiympäristössä 60-luvulla. Ensimmäinen pätkä on kuvattu Toimelan vintillä. Isovanhemmat asuivat alakerrassa ja me yläkerrassa. Pään puistaminen oli muotia.

Kesät olivat aina aurinkoisia ja lämpimiä, niin ainakin muistelen. Vietin niitä paljon mökillä meren rannassa ja käytännössä meressä. Toimelan naapureissa oli tuohon aikaan paljon lapsia, touhua ja vilinää riitti. Kuten kuvasta näkyy, eläimet ovat olleet aina mukana.

                           

Talvella oli lunta ja pakkasta. Hiihdettiin, laskettiin mäkeä ja potkukelkkailtiin. Tässä filminpätkässä minä työnnän serkkutyttöä kelkkajunassa ja ai kuinka meillä oli hauskaa...

  

Isän kuvaamat kaitafilmit ovat varsinaisia aarteita, vaikka kuvan laatu ei monen jälkitallennuksen vuoksi häikäisekään. Tunnelma välittyy mielestäni kuitenkin.

Maisema muuttuu

Oman elinympäristön tutkailu historian perspektiivistä on mielenkiintoista. Ei tarvitse mennä kovinkaan kauas arkistojen syövereihin huomatakseen muutoksia. Perhealbumi riittää. Talomme on rakennettu 1956. Noin 2500 neliön tontti on nykyisin pelkkä hupipuutarha.

60 vuotta sitten oli toisin. Piha suunniteltiin niin, että lähinnä porraspäätä kasvavat marjapensaat, perunat ja muut hyötyviljelmät. Kukkapenkit tehtiin seinänvierustalle. Pihan takaosassa oli luultavasti silloinen jätehuolto eli "tunkio" ja kaikki se, mikä siellä luonnostaan kasvoi tai oli kasvamatta. Esteettiset seikat tai nurmikot eivät kuuluneet kuvioon.

Nurinkurinen järjestys on tätä perua pihallamme edelleen. Hiekkamaahan vuosikymmeniä paranneltua hyötymaata emme ole ruvenneet siirtämään kauemmas porraspäästä, vaikka juuri siinä kohti silmä mieluusti näkisi jotakin kauniimpaa.

Alla oleva kuvasarja ei ole laadullisesti huippu, mutta lähes samasta kulmasta otetut kuvat kertovat omaa tarinaansa.

Tämä kuva on 1960-luvun lopulta, jolloin aidan takana oli pelto ja sen takaa taas puhalsi suoraan pihalle pohjoinen merituuli. Siinä tuulessa näyttävät kasvaneen vain kituliaat koivut. Nurmikkoa ei ollut. Tuskin sitä oli kylvettykään, mutta ei se ainakaan olisi kasvanut. Koko kylän lapset nimittäin pelasivat pihalla jalkapalloa ja "nurmikko" oli sen jäljiltä varsinainen "kyntöpelto". Siihen aikaan pihat olivat tämän näköisiä, eikä muuta osattu kaivata.

Arviolta kymmenen vuotta myöhemmin, 1970-luvun lopulla, tilanne on sen verran muuttunut, että talon silloinen emäntä on päättänyt tehdä kivikkoryhmän pihan pohjoiseen nurkkaukseen suojaamaan ja kaunistamaan takapihaa. Estetiikkaa on alkanut ilmestyä talon seinänvierustaa kauemmaskin. Edelleen aavalta pellolta puhaltaa merituuli. Aidan viereen on yritetty istuttaa unkarinsyreeniä, mutta kituliaalta näyttää. Johtunee olosuhteista, mutta myös jokakeväisestä kulotuksesta. Lapset ovat näemmä kasvaneet, koska nurmikko on päässyt rehottamaan, eikä kukaan enää pelaa pihaa hiekalle. Muistaakseni nuo kaksi pientä pensaan alkua ovat hanhikkeja.

2010-luvulle tultaessa pihan viihtyisyyteen on satsattu jo 30 vuotta. Tämänkin talon asukkaat ovat ryhtyneet pitämään pihaa olohuoneen jatkeena. Entisen emännän raivaama kukkapenkki on kevätloistossaan ja turhankin isoiksi venähtäneet koivut takana hiirenkorvilla. Nurmikko kasvaa ja unkarinksyreeni on paisunut lähes kolmemetriseksi aidanteeksi, jonka takaa ei kuulu eikä näy. Aidan taakse pellolle onkin noussut kymmeniä omakotitaloja istutuksineen sekä päiväkoti. Enää ei pohjoinen puhalla mereltä suoraan pihalle. Innokas kulottajakin on siirtynyt vihreämmille kulotusmaille, joten pensaat ovat päässeet kasvamaan.

Näin itsenäisyypäivän aattona on mukava pyörähtää lähihistoriassa. Tarina muuten kertoo tuon porakivistä rakennetun perennapenkin synnystä, että Vaari huuteli penkin rakentajille parvekkeelta: "Sieltä suunnaltako arvelette vihulaisen tulevan?"