Mehitähti kukkii

 

Jopas jotakin! Kannattaa tehdä vähän tarkempi joulusiivous, silloin saattaa löytää yllätyksiä. Tänään yllätyksen tarjosi viisivuotias mehitähti, joka on ryhtynyt kukkimaan. En ole ennen nähnyt moista. Liekö kuinka tavallista?

Mehitähti tuli aikoinaan meille lahjana tässä vieressä olevassa pienessä lasimaljassa. Joulukoristeluista selvittyään mehitähti alkoi viihtyä. Viimeisen vuoden aikana se on keskittynyt työntämään poikasia vähän joka suuntaan. Lopulta putkahti kukka.

 

Sain kuin sainkin tänään joulun siivottua taloon ja leviteltyä loputkin jouluvalot käyttöön. Lopuksi kävin paikallisella puutarhalla palkitsemassa itseni muutamalla joulukukalla ja katajaisella ovikranssilla.

Monenlaista ihanuutta oli puutarhalla tarjolla. Mukaan lähti muun muassa valkoinen amaryllis, joka tekee kolmea kukkavartta yhtä aikaa. Tästä se joulutunnelma taas syntyy ja amarylliksesta on iloa pitkään.

Ilon ja surun päiviä lemmikkien kanssa

Lemmikit ovat ihania, mutta ihan jokaisen kanssa tulee jonakin päivänä suru puseroon. Eppu-kissamme hallitsi reviiriään Toimelassa ja vähän ympäristössäkin onnellisena yli 19 vuotta. Pitkä, hyvä kissanelämä päättyi tänään.

Tyttären alakoululaisena kirjoittama huoneentaulu otettiin seinältä. Vettä on kupissa ehtinyt virrata.

Vaikka eläimistä tykkään ja niillä on ollut elämässäni aina iso rooli, tällä hetkellä en haaveile uusista nelijalkaisista. Sulattelen tilannetta, että kukaan ei komenna meitä illalla nukkumaan, eikä läpsyttele jääkaapille herkkuja pyytelemään.

Kun kissaan sitoutuu, siinä saattaa yllättäen hurahtaa parikymmentä vuotta. Koira eli välissä 12 vuotta ja jätti sekin lähtemättömät muistot. Elämä olisi aika paljon köyhempi ilman lemmikkejä.

Syksyn kukkasipulit

 

Levollista pyhäinpäivää teille blogiystäväni. Lokakuussa olen pitänyt taukoa bloggaamisesta. Aika on kulunut syyssiivouksiin ja työkiireisiin. Pyhäinpäivän rauhassa päätin merkitä muistiin tämän syksyn kukkasipulit.

Luitte aivan oikein: Olen kuin olenkin istuttanut sipulikukkia myös tänä vuonna, vaikka keväällä taas toisin vakuuttelin. Vuosi sitten työnsin maahan massiivisen määrän kukkasipuleita, mutta kevään kukkaloisto ei vastannut odotuksia ja turhauduin. En vilkuillutkaan sipuliluetteloita, joita Posti kantoi kotiin saakka.

Jossain vaiheessa kuitenkin marketin valikoimista tarttui muutama pussi mukaan ja taas odotan ensi kevättä. Jospa näistä tulppaaneista saisin iloita: Valkoinen City Vancouver sekä punaiset Seadov ja Van Eijk.

Ja kirsikkana kakussa vielä kerrotut Pretty Partners-tulppaanit. Ja valkokeltaiset Barrett Browning-tähtinarsissit.

Nyt on kiva taas linnoittautua talven hämärään odottamaan kukkivaa kevättä. Eihän sitä tiedä, vaikka edellisen syksyn istutuksistakin joku olisi myöhäisherännäinen ja innostuisi vasta ensi keväänä kukkimaan.

Siemenkotien kaunotar

 

Olen tähän saakka pitänyt unikonnuppua nuppujen ja siemenkotien kuningattarena. Nyt se on saanut kovan kilpailijan. Kelloköynnöksen massiivinen siemenkota on käsittämättömän kaunis työntyessään esiin.

Kelloköynnös ylipäänsä on kaunis ennen kukintaa nuppuineen ja varsinkin isojen kellokukkien avautuessa. Mutta syksylläkin se on hieno. Keräsin muutaman oksan maljakkoon. Näyttävät kestävän hyvin sisälläkin.

Aila-myrsky ei tehnyt meidän pihalla muuten tuhoa, mutta aringonkukat se kaatoi. Pitkiksi hujopeiksi venähtäneet varret lakosivat pitkin nurmikkoa. Kun pieniä kukkia oli vielä  aukeamassa keräsin niitäkin maljakkoon. Pieniä syysaurinkoja keittiössä.

 

Kesä ja syksy yhtä aikaa

Sää on edelleen lämmintä kuin kesällä, eikä meillä täällä meren rannalla ole nähty vielä yhtäkään pakkasyötä. Siitä huolimatta ruska on kaunis, maailma täynnä värejä. Ei ruska pakkasta näytä tarvitsevan.

Osa puista on jo lehdettömiä, mutta samaan aikaan saamme vielä kerätä satoa. Tänään poimin viimeiset omenat puusta, andovkat. Kuukausimansikkaa kypsyy yhä. Haen silloin tällöin kourallisen aamupuuron päälle. Viimeksi tänään, vaikka lokakuuta jo eletään.

Viimeiset tomaatit ovat kypsymässä kasvihuoneessa. Tai siinä muoviteltassa, joka kertakäyttöisestä minikasvihuoneesta on tässä vaiheessa syksyä jäljellä. Se ei enää näytä kauniilta, mutta viimeksi toissapäivänä keräsin pussillisen kypsiä pikkutomaatteja. Samoin ananaskirsikoita.

Perunat nostettiin viikko sitten. Samoin porkkanat.

 

Kasvulavat on tyhjennetty ja täytetty kesän aikana kerätyllä talousjätekompostilla. Se saa maatua laatikoissa talven. Keväällä komposti levitetään laajemmalle ja taas kasvaa.

Ruohonleikkaus kuuluu inhokkipuuhiini, mutta tätäkin härveliä piti kerran tälle kesälle ulkoiluttaa. Osittain ruohonleikkuu meni kyllä lehtien silppuamiseksi, mutta sinnepähän silppuuntuivat höysteeksi.

Silppuamisesta puheenollen. Silppusin tänään myös oksia oksasilppurilla. Se on puolestaan lempipuuhiani. Oksasilppuri ei pidä yhtä kovaa meteliä kuin ruohonleikkuri ja homma on kevyempää. Isonkin kasan oksia saa hetkessä silputuksi ja lopputuloksena on muutama ämpärillinen kateainetta pensaiden juurelle. Tällä kertaa katteen sai elokuussa istutettu karviaispensas. Oksien silppuaminen on palkitsevaa puuhaa.

Olo on säiden suhteen ristiriitainen. Samaan aikaan, kun syysistutuksia tehdään, osa kesäkukista porskuttaa vielä täyttä häkää. Riippupelargonia oli elokuun sateissa vähällä hukkua. Kun pelastin sen katon alle, kasvi elpyi ja aloitti uuden kukinnan. Miten näitä nyt pois heittää, ei mitenkään.

On kesää jäljellä, mutta toisaalta eletään ihanan raikasta ja kuulasta syksyä.

 

 

Syksy on ollut ihmeen lämmin ja aurinkoinen. Lintujen siementämät auringonkukat ovat loistaneet myös parhaansa mukaan. Usein linnut onnistuvat siementen kylvössä paremmin kuin minä, niin tänäkin vuonna.

 

 

Liekö tämä puutarhurin vai sopivasti tulleiden vesisateiden ansiota, mutta kuluneena kesänä syysleimut kukkivat upeammin kuin koskaan. Perannapenkkini on kivien sisään rakennettu "rinne", jota kuiva kesä koettelee. Nyt saatiin riitävästi vettä ja kukintaa riitti myös pitkälle syksyyn.

Kesäkukatkin vielä jaksavat sinnitellä. Yöpakkaset ovat odotuttaneet yllättävän pitkään tänä vuonna. Ei ole edes tarvinnut peitellä kukkia, enkä enää moiseen taida ryhtyäkään. On jo aika syksyn ja talvilevon.

Päivällä aurinko vielä hellii, mutta iltaisin on mukava sytytellä apuvaloja. Sekä eläviä lyhtyihin, että keinovaloja lehvistöjen suojiin. Rantasaunallekin saa nykyisin tunnelmaa aurinkokennovaloista ja tarvittaessa apuja löytyy paristoista, jotka riittävät lampuissa ajastimella yllättävän pitkään. Vuodenaikojen vaihtelu on parasta!

 

Kiinanruusun salamatkustaja puhkesi kukkaan

Mikä ihana yllätys putkahtikaan kiinanruusun juurelta syyskuuni iloksi! Oli varmaan keväällä tipahtanut mullan joukkoon ahkeraliisan siemen ja siellä se oli salamatkustellut koko kesän. Ilmeisesti olosuhteet olivat suotuisat, koska ahkerana Liisa ryhtyi lopulta kukkimaan.

 

 

Paikka on toki valoisimmista valoisin "vilpolamme", jossa kolme seinää ovat käytännössä suurta ikkunaa. Valoa siis tulee kolmesta suunnasta. Myös kiinanruusu on viihtynyt vilpolassa loistavasti, kukkinut ja kasvattanut parhaimmillaan valtavan suuret lehdet. Kun vielä tietäisin mihin kiinanruusun sijoittaisin talveksi. Se kun yleensä pudottaa lehtensä ja näyttää melkoiselta rangalta kevään tullen.

 

Tykkään kyllä kovasti vilpolasta, joka aikoinaan on rakennettu mummolleni "kukkahuoneeksi". Meillä se toimittaa toimiston virkaa, mutta samalla toimii keväällä esikasvatushuoneena. Syksyllä villiviini muuttuu punaiseksi ja sävyttää myös vilpolan värimaailmaan ruskan tuntua. Kesällä yritän luoda toimistoomme merellistä tunnelmaa sisustuskalaverkoilla ja lasipalloilla.

Kesän satosaldoa

Kulunut kesä oli minusta erikoinen puutarhakesä. Monien kasvien kasvu junnasi keskikesän paikallaan. Esimerkiksi kesäkurpitsa, joka normaalisti kasvaa todella vauhdikkaasti, tuntui nukkuvan ruususenunta koko heinäkuun. Tahti muuttui vasta elokuussa.
 

Kun illat pimenivät ja kelit viilenivät, kesäkurpitsat alkoivat venyä silmissä. Nyt minulla on tuollaisia nuojamiesten nuijan kokoisia möllisköjä. Kiirettä pitää, että saa kaiken syötyä. Eiköhän kasvu pian tyssää ensimmäisiin yöpakkasiin. Ajatella, jo syyskuuta mennään, eikä vielä yhtäkään hallayötä. Läheltä taisi viime yönä pitää.
 

Kaksi jatkuvastatoista kuukausimansikkaa sinnittelee vielä. Jokatoinen aamu käyn keräämässä kourallisen tuoreita mansikoita puuron päälle.

 

Tämä taisi olla mansikoiden kesä. Ainakin meidän pieneltä mansikkamaalta saatiin satoa syötäväksi koko heinäkuun. Marjat olivat harvinaisen terveitä ja puhtaita.

Herukkarintamalla ei sujunut yhtä hyvin kuin mansikkamaalla. Mustaherukkaa ei tullut juuri lainkaan. En edes viitsinyt poimia, kaikki syötiin suoraan puskista. Olisiko alkukesän kuivuus vienyt kukat?

Punaherukkaa ja valkoherukkaa sentään saatiin. Punaherukkaa olen pakastanut ja keittänyt mehuksi. Taitaa jäädä vähän linnuilekin.

 

Sipulit jäivät ihmeen pieniksi. Ei paljon talvivaraa saatu, mutta syötävää riittää vielä.

Kärsimättömänä ihmisenä olen meinannut menettää hermoni tomaattien kanssa. Raakileita on aivan älyttömästi, mutta kypsyminen kestää ja kestää. Oikeastaan vasta parin viime viikon aikana on kunnolla päässyt tomaatteja poimimaan ja syömään.

Kumpa nyt loputkin ehtisivät kypsyä ennen pakkasia. Harvinaisen hidasta touhua tähän kesänä, vaikka aurinkoa on saatu.

 

Salaatti on suorastaan ryöstäytynyt käsistä. Nyt se jo kukkii komeasti, mutta syötävääkin vielä löytyy.

Ei etanoita, ei reikiä, ei kirvoja, eikä mitään öttimöttiäiäisiä salaatissa. Ihmeellistä! Monena muuna kesänä on salaatti rei'itetty seulaksi, mutta missä nämä syöjättäret tänä kesänä ovat piileskelleet?

Älkää ymmärtäkö väärin, en todellakaan kaipaa niitä. Mutta silti vähän mietityttää, kun puhutaan pörriäisten katoamisesta ja luonnon monimuotoisuudesta.

Puikulaperunoista tuli puhtaampi ja parempi sato kuin koskaan ennen. Ja se kasvoi nopeasti, kun normaalisti puikula on tosi hidas. Omenoita taas ei tullut käytännöllisesti katsoen lainkaan.

Tilli kasvoi normaalin vaisusti. Se ei vain minulla menesty. Avomaankurkkuja tuli jonkin verran, porkkanoitakin naposteltaviksi asti.

Tällaista Toimelan hyötymaalla tänä kesänä. Minkähänlainen mahtaa tulla ensi kesän sadosta? Jää nähtäväksi. On se aina niin jännittävää ja mukavaa vertailla satovuosia.

Köynnökset - loppukesän ilo

Kun köynnöksiä kasvattaa itse, ilman kasvihuonetta siemenestä, kukintaa saa usein odottaa elokuulle. Niin tänäkin vuonna. Heinäkuu ei hellinyt lämmöllä, mutta elokuussa köynnöksiin on tullut virtaa. Miinanköynnös hehkuu tulta venetsialaisviikolla.

 Kelloköynnöstä innostun kokeilemaan muutaman vuoden välein. Keskikesällä meinaa usko loppua, että näitä hienoja nuppuja koskaan ilmaantuisi. Sieltä ne elokuulla putkahtavat.

Jo kelloköynnöksen nuppu on hieno, mutta itse kellomainen kukka on todella kaunis. Tällä kertaa liila, mutta pidin ehkä vielä enemmän valkoisesta, jota minulla on aiempina vuosina kasvanut.

Mantsuriankärhö on monivuotinen, uskollinen köynnös. Se ei minulla kasva kovin korkeaksi, johtuen ehkä heikosta kasvualustasta. Silti sen herkät pienet kukkapilvet ilahduttavat joka kesä. Kaunotar ansaitsisi paremman paikan ja huolellisemman hoidon.

Entä tämä ilo ja murheenkryyni? 1950-luvulla istutettu ja kerran kokonaan ylös kaivettu villiviini on jälleen kerran ryöstäytynyt käsistämme. Muutama vuosi sitten maalattiin katto ja räystäslaudat. Samalla villiviini karsittiin ruotuun reippaalla otteella. Nyt se taas kiertää lähes koko talon, täyttää vesirännit ja peittää ikkunat.

Väittääkö joku, että villiviiniä ei saa menestymään viitosvyöhykkeellä. Höpöpö, sanon minä. Turhankin hyvin menestyy. Tälle ei vain ilman nosturia voi mitään.

Mutta on myönnettävä, että kun punainen syysväri taas saavuttaa villiviinin, se on henkeäsalpaavan ihana ja tuo syksyn sävyn valon mukana ikunnoista sisään saakka. Köynnöksissä on puolensa ja sitten taas ne kolikon toiset puolet.

Elokuun tummat, täyteläiset illat

Kuukauden blogipaaston jälkeen huomaa kirkkaasti, kuinka pitkälle kesä on ehtinyt. Elokuun illoissa on aivan oma tunnelmansa ja värinsä. Varastoista alkaa kuin huomaamatta kaivella lyhtyjä ja pihavaloja.

Kaikki on vielä täyteläistä, mutta syksy ja kesästä luopumisen haikeus alkavat hiipiä mielen perukoille. Vaikka kuinka yrittäisi toitottaa, että kesää on vielä jäljellä.

Kun on koko kesän jaksanut odottaa, monet kukat lopulta palkitsevat elokuussa. Kuten hirssi, jonka punaisia tähkiä olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Lopultakin niitä työntyy esiin. 

Samassa ruukussa tosin rönsyää paljon muutakin. Ja ne muut ovat olleet kasvutilan valtaamisessa nopeita. Aloe vera on tänä kesänä jäänyt heinien taustalla vallan kakkosviulun soittajaksi.

Monien perennojen paras loisto on auttamatta ohi. Jaloangervotkin jo himmenevät.

 Jotkut ovat jo muisto vain, kuten nämä kaunokaiset...

...ja palavarakkaus....

Perennapenkki on vaihtanut kuosiaan kokonaan jo useampaan kertaan. Ensin menivät vuorenkilvet, kekevätvuohenjuuret, sammalleimut ja taustalla norjanangervot. Sitten tulivat vuoroon palavarakkaus ja harmaamalvikki kumppaneineen. Näiden tilalle ovat jo puhkeamassa syysleimut. Paljon mahtuu yhteen penkkiin, kun välillä saksii vanhoja kukintoja pois.

Karpaattienkello koristealtaan vieressä ilahduttaa joka vuosi. Keskikesän jossain muualla viettäneet harakat ovat elokuussa palanneet sukimaan sulkiaan altaaseen.

Maurinmalva yrittää sitkeästi koko kesän, vaikka vieressä harmaamalvikki valtaa sen kasvutilaa.

Vanhanajan jorinit ovat loppukesän sulostuttajia. Niiden kukinta onkin tänä kesänä runsasta.

Ylipäänsä kesä on suosinut janoisia kukkia ja perennapenkkejä. Meillä hiekkamaalla kuivat kesät ovat myrkkyä. Nyt vettä on tullu aika sopivasti ja kukat kiittävät.

Hyötykasveista ei voi sanoa samaa, liekö viime kesän kuivuus vielä vaivana. Mutta se on toisen tarinan aihe. Olkoon tämä kukkien postaus.

Ps. Etupihan pikkusyreenit ja kuunliljatkin ovat tykänneet vedestä. Ja rikkaruohot :)