Kateviljelyä vai katettua etanan kasvatusta?

Niin se lapsen mieli muuttuu, sanoo kapellimestarimme usein, kun tekee muutoksia orkesterin sovituksiin. Niin on nyt sanottava minunkin. Olen muutaman vuoden vannonut kateviljelyn nimeen ja mielestäni se on vieläkin helppohoitoinen ja järkevä tapa viljellä, ainakin täällä hiekkakentillä. Kuivana kesänä kate vähentää kastelun tarvetta ja rikkaruohot pysyvät aisoissa.

Viime kesänä satoi, satoi ja satoi. Ensimmäistä kertaa etanat tekivät joukkohyökkäyksen viljelyksilleni. Ei onneksi mitään ulkomaan eläviä, vaan ihan kotimaisia peltoetanoita. Mutta jestas, että niitä oli paljon. Ja ehtivät rouskuttaa puoli valtakuntaa ja melkein prinsessankin... 

Sain suurin piirtein paniikkikohtauksen, kun tajusin, että nuo aluksi niin pienet ja söpöt olennot olivat rei'ittäneet koko salaattisadon, daaliat ja menossa hyvän matkaa kohti sipuleita. Onneksi ehdin hätiin ja sipulisato pelastui. Suorastaan ällöttäviä, isoksi kasvaneita ja meheviä limaläjiä.

Nyt olen kuunnellut puutarhaohjelmista ja lukenut netistä, että kateviljely suo otolliset olosuhteet etanoilla. En halua olla etanaviljelmän rakentaja, joten taidampa ensi kesänä kokeilla ihan perinteistä kastele ja kitke -menetelmää kasvimaalla.

Voihan se olla, että kesästä tulee kuiva, eikä etanoille suotuisa. Toisaalta epäilyttää, että jos ne ovat pihalle pesiytyneet, niitä varmasti riittää myös jatkossa. Sen vuoksi pitänee ryhtyä torjuntatoimiin, muutenkin kuin hyötymaan katteesta luopumalla.

Pahimpaan etana-aikaan kokeilin paljon mainostettu rautafosfaattia ja se kyllä vähensi etanoiden määrää. Aineen ei pitäisi olla haitallista muille eläimille kuin etanoille, mutta mistä sitä koskaan voi olla varma. En ole ennen myrkkyjä pihalle levitellyt, mutta nyt oli pakko.

Tästä aineesta (Ferramol) sanottiin radiossa, että sitä pitäisi levitellä aikaisin keväällä etanoiden syötiksi. Tehoaisi parhaiten, kun mitään vihreää ei vielä kasva. Kun vain muistaisi ostaa ihmeainetta kevääksi varastoon odottamaan ja vielä muistaisi sitä levittääkin ajoissa.

Viime syksynä marjapensaiden alle katteeseen kasvoi tuhat ja yksi sientä. Säikähdin, mutta niistä ei ehkä ollutkaan haittaa. Mutta nyt sitten katettuja etanoita. Aina jotain riesaa pitää olla, argh.

Ihanasti hurahtaneita, Eedenistä pohjoiseen

Oletteko katsoneet Virpi Suutarin dokumenttielokuvan Eedenistä Pohjoiseen, joka kertoo puutarhanhoitoon rakkaudella hurahtaneista ihmisistä? Jos ette, niin katsokaa ihmeessä. Aivan ihana, lämminhenkinen ja hienovireinen elokuva, joka ei alleviivaa, osoittele tai etsi raflaafia yksityiskohtia.

Jokainen pariskunta elää oman näköistään puutarhaelämää. Joku mittaa ja punnitsee jättikurpitsoja, juttelee niille ja taputtelee yöunille. Toiset juoksentelevat saunamyssyt päässä puutarhansa polkuja nautiskellen. Kyllä meitä on moneksi tässäkin Suomen maassa ja hyvä niin.

Elokuvan "puutarhatontuille" piha ja kasvit ovat silkkaa raukkautta, kuten elokuvan esittelyteksti lupaa.

Olen vuoden alkuviikkoina päässyt vähän heikosti vauhtiin kukka-asioissa. Tämä elokuva sai taas inspiraation lentämään ja viikonlopun aikana tuli vaihdettua multia huonekasveihin, tilattua kesäkukkien siemeniä (huh, vähempikin olisi riittänyt) ja esikasvatustarvikkeita.

Ajattelin jättää nyt tomaatit väliin, kun oli viime kesäkuussa niin uuvuttavaa paapoa taimia hyytävissä säissä. Ja ne sitovat "juottajansa" aika tehokkaasti kesäksi kotiin. Keskityn kukkasiin tällä kertaa.

Ihanasti alkaa valoa ja aurinkoakin näkyä. Taivas tarjoaa värileikkejään aamuisin ja auringon laskiessa.

Lumpeita ruutanalammessa ja muita huomioita rovasti Aspegrenin historiallisessa puutarhassa

Helteinen viikko on humahtanut vauhdilla töissä. Aivotoimintaa ei paljon ole riittänyt, eikä kuumassa ole jaksanut istua tietokoneella kotona blogia päivittämässä. Pihallakin riittää puuhaa, kun pitää kastella auringossa kärvisteleviä kasveja aamua iltaa ja hämmästellä, mitä lämpö tekee niille sekä hyvässä että pahassa.

Viikko sitten sunnuntaina veimme esikoisen aamujunalle ja ajoimme saman tien maakuntamatkalle Pietarsaareen Aspegrenin puutarhaan. Sielläpä killui ruutanalammessa kaarisillan alla oikeita lumpeita. Nyt minäkin sitten ne erotan ulpukoista, kun aiemmin sotkin nämä kaksi vesikasvia keskenään.

Olen paljon kuullut Aspegrenin puutarhasta, mutta ensimmäistä kertaa kävin itse paikalla. Minusta on hienoa, että 1700-luvun asuunsa palautettu puutarha on ihmisten vapaasti käyskenneltävissä aamusta iltaan. Että johonkin pääsee vielä nykyisin ilman rahastusta, voi käydä vaikka piknikillä!

Rosenlundin pappila ja sitä ympäröivä, rovasti Gabriel Aspegrenin perustama puutarha ovat ainutlaatuinen historiallinen kokonaisuus kaupunkialueella. Siellä ei ole nähtävänä mitään kovin eksoottista, vaan perinteisiä puutarhakasveja raamatullisista yrteistä ruusuihin, kesäkukkiin ja hyötykasveihin.

Osa puutarhasta on lohkottu harrastajille viljelypalstoiksi. Varmaan aika haastavaa hoitaa viljelypalstaa paikassa, jonne alan harrastajat tekevät toivioretkiä. Siellä eivät rikkaruohot rehota, ja ammattimaisesti hoidetussa puutarhan osassa kasvit kasvavat millimetreittäin suorissa rivistöissä.

Ansariin emme päässeet sisälle, mutta se näytti ulospäin kivalta. 

Työkalut olivat hyvin saatavilla ja reilusti esillä.

Aspegrenin puutarha on myös eläinystävällinen paikka. Vanhassa navetassa ei ole enää elämää, vaan se toimii museona. Alueelta löytyy kuitenkin lampaita, kanoja ja kaneja. Koiratkin ovat sallittuja, kuten kyltistä näkyy. Koiranomistaja liputtaa tällaisille paikoille, vaikka Pablo-koira olikin tämän kuuman ja paahtavan retken aikana onneksi kotona varjossa.

Jäkälät pihapuissa

Jostakin syystä erilaiset jäkäläkasvustot ovat tehneet invaasion Toimelan vanhoihin pihapuihin ja rakennelmiin. En tunne jäkäliä, mutta nopeasti katsoen niitä näyttäisi olevan tarjolla ainakin kolmea tai neljää eri lajia. Söpöimmästä päästä on tämä "roikkuparta" vanhan lintumökin kattoparrussa. Parrua taas peittää toinen jäkälä, jota on runsaasti myös pensaiden ja puiden oksilla ja rungoilla.

Tässä vähän naavaa tai luppoa muistuttava versio koivun oksan koristeena. Tuskin kuitenkaan luppoa, mutta mitä?

Samassa koivussa on myös toista jäkälää, olisiko sormipaisukarve nimeltään.

Samaa sormipaisukarvetta löytyy oikein kunnolla vanhasta ja lahosta tuomesta, jonka rungon jäkälä on peittänyt täysin. Ei taida tuosta puusta enää olla eläjäksi, tuskin edes saunapuuksi.

Mitäs tästä tuumaatte?

Voihan tämä olla hauskankin näköistä, varsinkin, kun ei ole väliä lahoaako kasvualusta vai ei.

Koristeomenapuun puolesta olen jo huolissani. Puutarhakirjoissa kehotetaan jopa harjaamaan omenapuiden rungoista jäkälät. Lähinnä kai sen vuoksi, että jäkälä tarjoaa oivallisen lymypaikan tuholaisille. Siinäpä sitä olisi savottaa, jos rupeaisi kaikki pihapuut harjaamaan juuriharjalla. Onko jollakin kokemusta?  Kuinka pahaa jälkeä jäkälät voivat aiheuttaa vai annetaanko tässäkin tapauksessa kaikkien kasvien kukkia?

Maisema muuttuu

Oman elinympäristön tutkailu historian perspektiivistä on mielenkiintoista. Ei tarvitse mennä kovinkaan kauas arkistojen syövereihin huomatakseen muutoksia. Perhealbumi riittää. Talomme on rakennettu 1956. Noin 2500 neliön tontti on nykyisin pelkkä hupipuutarha.

60 vuotta sitten oli toisin. Piha suunniteltiin niin, että lähinnä porraspäätä kasvavat marjapensaat, perunat ja muut hyötyviljelmät. Kukkapenkit tehtiin seinänvierustalle. Pihan takaosassa oli luultavasti silloinen jätehuolto eli "tunkio" ja kaikki se, mikä siellä luonnostaan kasvoi tai oli kasvamatta. Esteettiset seikat tai nurmikot eivät kuuluneet kuvioon.

Nurinkurinen järjestys on tätä perua pihallamme edelleen. Hiekkamaahan vuosikymmeniä paranneltua hyötymaata emme ole ruvenneet siirtämään kauemmas porraspäästä, vaikka juuri siinä kohti silmä mieluusti näkisi jotakin kauniimpaa.

Alla oleva kuvasarja ei ole laadullisesti huippu, mutta lähes samasta kulmasta otetut kuvat kertovat omaa tarinaansa.

Tämä kuva on 1960-luvun lopulta, jolloin aidan takana oli pelto ja sen takaa taas puhalsi suoraan pihalle pohjoinen merituuli. Siinä tuulessa näyttävät kasvaneen vain kituliaat koivut. Nurmikkoa ei ollut. Tuskin sitä oli kylvettykään, mutta ei se ainakaan olisi kasvanut. Koko kylän lapset nimittäin pelasivat pihalla jalkapalloa ja "nurmikko" oli sen jäljiltä varsinainen "kyntöpelto". Siihen aikaan pihat olivat tämän näköisiä, eikä muuta osattu kaivata.

Arviolta kymmenen vuotta myöhemmin, 1970-luvun lopulla, tilanne on sen verran muuttunut, että talon silloinen emäntä on päättänyt tehdä kivikkoryhmän pihan pohjoiseen nurkkaukseen suojaamaan ja kaunistamaan takapihaa. Estetiikkaa on alkanut ilmestyä talon seinänvierustaa kauemmaskin. Edelleen aavalta pellolta puhaltaa merituuli. Aidan viereen on yritetty istuttaa unkarinsyreeniä, mutta kituliaalta näyttää. Johtunee olosuhteista, mutta myös jokakeväisestä kulotuksesta. Lapset ovat näemmä kasvaneet, koska nurmikko on päässyt rehottamaan, eikä kukaan enää pelaa pihaa hiekalle. Muistaakseni nuo kaksi pientä pensaan alkua ovat hanhikkeja.

2010-luvulle tultaessa pihan viihtyisyyteen on satsattu jo 30 vuotta. Tämänkin talon asukkaat ovat ryhtyneet pitämään pihaa olohuoneen jatkeena. Entisen emännän raivaama kukkapenkki on kevätloistossaan ja turhankin isoiksi venähtäneet koivut takana hiirenkorvilla. Nurmikko kasvaa ja unkarinksyreeni on paisunut lähes kolmemetriseksi aidanteeksi, jonka takaa ei kuulu eikä näy. Aidan taakse pellolle onkin noussut kymmeniä omakotitaloja istutuksineen sekä päiväkoti. Enää ei pohjoinen puhalla mereltä suoraan pihalle. Innokas kulottajakin on siirtynyt vihreämmille kulotusmaille, joten pensaat ovat päässeet kasvamaan.

Näin itsenäisyypäivän aattona on mukava pyörähtää lähihistoriassa. Tarina muuten kertoo tuon porakivistä rakennetun perennapenkin synnystä, että Vaari huuteli penkin rakentajille parvekkeelta: "Sieltä suunnaltako arvelette vihulaisen tulevan?"

Kuunliljojen kesä

Kuunliljat kukkivat tänä vuonna runsaammin kuin kuin koskaan ennen. Siirsin niitä perennapenkistä tähän "ongelmapenkkiin" muutama vuosi sitten pieninä alkuina. Nyt ne taitavat elää parasta ikäänsä.

Sanon paikkaa ongelmapenkiksi sen vuoksi, että pihamme läpi kulkee sen kohdalla niin sanottu "pikileerijuova". En tiedä, mikä tuon maa-aineksen oikea nimi on. Kysymys on kuitenkin vanhasta merenpohjasta, missä hiekkadyynien välissä on silloin tällöin tummempaa maa-ainesta juova. Tällainen juova läpäisee huonosti vettä. Kukkapenkin vieressä pihatiellä vesi seisoo aina sateen jälkeen ja niin varmaan myös penkissä.

Minua edeltäneet sukupolvet ovat yrittäneet kasvattaa tällä paikalla jos mitä: ruusuja, leimukukkia, rhodoja...Mikään ei ole kestänyt talvea tai menestynyt muuten. Ilmeisesti penkissä kasvien juuret jäävät "pikileerin" vuoksi syksyllä märiksi ja paleltuvat talvella.

Penkissä on kyllä useita kymmeniä senttejä ihan hyvää multaa, mutta jos kuopaisee syvemmältä, tulee tummempaa "liejua" vastaan. Kuunliljoja se ei näytä haittaavan, koska niiden juuret eivät mene kovin syvälle. Löytyipäs tähänkin paikkaan perenna, jota eivät ainakaan ensimmäiset talvet onnistuneet lopettamaan, vaikka aurinkoa saattaakin olla kesällä liljoille turhan paljon tarjolla. Joskus on mentävä siitä, missä aita on matalin paikan olosuhteiden ehdoilla.

Siinä se nyt on: Ensilumi!

Näyttää hiukan lohduttomalta, vaikka maisema valaistuukin. Onneksi sain eilen haravoitua suurimman osan pihasta. Tienvarren ojat vielä odottavat ilmatieteenlaitoksen ennustaman "pikkutalven" väistymistä. Jospa ensi viikolla pääsisi vielä jatkamaan pihahommia. Ja ammeessakin tuli kesällä pestyä vain mattoja, vaikka uhkasin kylpeä jonakin sopivana elokuun sametti-iltana...

Kesämuisteluksia syyshorroksessa

Kun illat pimenevät ja pakkanen kolkuttelee, tekee mieli selailla kesällä pihalta otettuja kuvia. Uskomattomalta tuntuu, että moista väriloistoa on tavallisenkin pihapakertajan käsistä vanhoilla konsteilla ja pienellä budjetilla esiin putkahtanut. Nyt vain odotellaan puoli vuotta ja lajitellaan siemeniä.

Tekee silti mieli taltioida muistoja uuteen blogiin. Toimelassa aion tarinoida sekä 50-luvun talon pihapiiristä että sisäkukista. Tarjolla ei ole eksotiikkaa eikä puutarhaglamouria. Enemmänkin perinteisten, kolmannen kasvattajasukupolven kasvien hengissä pitämistä ja työn sankaruutta.

Tervetuloa kanssakulkijaksi onnistumisen ja vähemmän hienojen hetkien maailmaan!

                          

Heti pitää pyörtää lupauksensa vain vanhojen, tuttujen kasvien kavattamisesta: Apinankukka nimittäin kukki hienoissa väreissä ensimmäistä kertaa Toimelan pihalla kesällä 2013. Olipas kiitollinen ja hauska kukka!

Syksyllä tuo sitkeä kasvi työnsi purkista esiin niin paljon uutta kasvustoa, että työnsin muutaman juurakon perunamaan multiin. Mahtaisiko talvehtia viitosvyöhykkeellä ihan mullassa? Kertokoon ken tietää tai keväällähän tuo nähdään.

Kehäkukat kukkivat lämpimän syksyn ansiosta hämmästyttävän pitkään ja tekivät muhkean siemensadon.

Heinät valloittavat kivimaiseman. Allas piti kesällä kaivaa saksien kanssa esiin, kun heinät (ruokohelpi) rehottavat pelkässä hiekassa kivien välissä. Vähän turhan innokkaita, vaikka hienoja ovatkin.