Pahuksen rusakot

 

Rusakot ovat lisääntyneet vuosi vuodelta ja viime talvi oli niiden kulta-aikaa. Työmatkoilla niitä loikkii päivittäin tielle ja myös auton alle jääneitä rusakoita näkyy lähes päivittäin. Toimelan pihapiirissä on käynyt koko talven iso - tai isot, en tiedä onko sama yksilö aina - rusakko syömässä lintulaudan alla ja näköjään muuallakin. Papanoita on piha täynnä.

 

Talvella minusta oli hauska katsella hämärissä saapuvia jättijänöjä, jotka tulivat pihalle kuin kotiinsa. Ovat melkein kengurun kokoisia. Enää ei ole hauskaa. Kun lunta on ollut paljon ja rusakot todella suuria, ne ovat ulottuneet  järsimään korkealle. Esimerkiksi kaikki omenapuiden oksien latvat on napsittu ja suojaamattomat rungot kuorittu.

 

 

Heikosti tuli koristeomenapuita suojattua, mutta tuskinpa mikään suojaus olisi tässä edes auttanut. Jopa Makamik-omenapuu on maistunut, vaikka sen väkevät hedelmät eivät kelpaa edes linnuille.

 

Eipä tarvitse puutarhurin omenapuita leikellä. Mitä nyt karuimman näköisiä oksantynkiä sahailin kokonaan pois. Vadelmia en ole enää jaksanut edes surra, kun ne syödään joka talvi.

 

 

 

Istutin muutama vuosi sitten talon länsipäätyyn valamonruusuja. Moni epäili, että ne kasvavat liian isoiksi. Ei pelkoa! En tiedä mistä rusakkojen suut on tehty, mutta piikit eivät tunnu missään, kun ne rouskuttavat myös ruusujen versot.

Toki näitä on hyvä välillä siistiä ja leikelläkin, mutta ehkä minulla ja rusakoilla on toteutuksesta hiukan eri näkemys. Valamonruusujen paikka on sellainen, että ei haittaisi, vaikka kasvaisivat parimetrisiksi pöheiköiksi. Tällä menolla eivät taida kasvaa.

Mitä teille kuuluu kukkasipulini?

Satsasin tänä(kin) syksynä enemmän kuin tarpeeksi kukkasipuleihin. Tuli isoa ja pientä tulppaania, kerottua ja yksinkertaista. Lisäksi vähän krookuksia ja pikkunarsisseja.

Kesä oli kuiva ja alkusyksy lämmin. Niinpä sipulit tuli laitettua multiin aika myöhään lokakuulla. Pian istutuksen jälkeen alkoikin sataa reippaasti ja sadetta tuli ja tuli. Sateen jälkeen saimme sitten saman tien pakkasta ja luntakin, mutta aika ohuesti.

Nyt vähän mietityttää, mitä sipuleille mahtaa kuulua. Ehtikö maa kuivua ennen pakkasia riittävästi vai jäätyivätkö sipulini? Ja kaivoinko ne riittävän syvälle?

Ei ole montaa vuotta syksystä, jolloin vettä satoi viikko tolkulla ja saman tien iski -20 asteen pakkaset. Silloin sipuleille kävi huonosti. Useimmat paleltuivat tai eivät kukat ainakaan nousseet maasta keväällä. Toivottavasti nyt ei ole käynyt yhtä huonosti, vaan pieni lumikerros suojaisi riittävästi. 

Tätäkö pohtii myös kissavanhuksemme Eppuli, kun katsoo kauas ja ihmettelee? Oikeasti Eppu ei ole huolissaan kukkasipuleista, vaan talvesta ja tarkenemisesta. 18-vuotias kissa tulee vuosi vuodelta viluisemmaksi ja inhoaa pakkasia, lunta ja talvea ylipäänsä. Tämäkin kaihoisa katse taitaa suuntautua lämpimiin sisätiloihin.

Eppu on vielä elämänhaluinen, vaikka kuulo on mennyt. Näkö kuitenkin pelaa ja ruokahalu on hyvä.

Voihan alppiruusut!

Voi voi näitä alppiruusuja. Samanlaiset Marjatan alppiruusut, vierekkäin samassa paikassa, samalla tavalla hoidettu ja varjostettu. Kun huput poistaa, tältä näyttää. Toinen on vihreä ja voimissaan, toinen ruskea ja lurpallaan.

Mikähän siinä on, että kasvitkin näyttävät olevan erilaisia yksilöitä? Harmittaa vietävästi, jos toinen alppiruusuista nyt kuolee pois. Ne ovat kuitenkin useamman vuoden jo säilyneet hengissä ja ehdin jo kuvitella, että vaarallisimmat ajat ovat ohi. Mutta näköjään ei, ainakaan tämän toisen osalta.