Rakkaat rannat

Viime päivinä on ollut aikaa retkeillä rakkailla lähirannoilla ja ihmetellä luonnon voimia. Vielä ei meren rannalla kasva piikkiäkään vihreää. Maisema on hiekanruskeaa ihan kirjaimellisesti.

En tiedä ovatko myrskyt lisääntyneet ilmastonmuutoksen vuoksi vai miksi, mutta lisääntyneet ne ovat. Vesi on talven aikana käynyt useamman kerran korkealla ja jäät ovat höylänneet rannat kasvustoineen.

Rannoilla leppien elinkaari on aina lyhyt. Ne kasvavat nopeasti, mutta jäiden ja meren kovassa käsittelyssä ne myös kuolevat nopeasti. Jos meri ei niittaa, laho iskee. Rannoilta kaatuu ja kaadetaan joka kevät lahoja leppiä. Näin sen kuuluu mennä.

Paju on leppää sitkeämpi rantojen uudisasukas, jota jäät ja myrskyt eivät kaada. Valitettavasti, sanon minä. Paju peittää tehokkasti maiseman ja vie elintilaa muilta rantakasveilta. Lepät ovat sympaattisia, eivätkä peitä koko maisemaa.

Olen viettänyt kesiä näillä rannoilla yli 50 vuotta ja on pakko ihmetellä, kuinka nopeasti maisema on muuttunut. Mihin on kadonnut vesi? Maankohoamisen myötä rantaviiva pakenee matalassa merenlahdessa. Tuon merimerkin vieressä vielä lapsena soudeltiin ja uitiin, nyt sinne pääsee kuivin jaloin.

Kulkupelitkin ovat päässeet sammaloitumaan. Kanoottia on käytetty vieläkin joka kesä, mutta veneellä ei rannasta enää helposti pääse liikkeelle. Varsinkin kauniilla ilmalla vesi on vähissä.

Luonnon muutoksille emme voi mitään. Rantakalliot, maisemat, mökit ja rakennukset ovat kuitenkin rakkaita ja voimaannuttavia. Niihin on kirjoitettu paljon inhimillistä historiaa ja omaakin historiaani. Toivottavasti rannat säilyvät kaikille avoimina, lähellä sijaitsevina voiman lähteinä. Niitä tarvitaan nyt.