Suomi-neidon vyöhykkeillä

Upean auringonlaskun pääsin viikonloppuna todistamaan aurinkoisen talvipäivän päätteeksi lomasella Pohjois-Karjalassa. Nurmeksessa oli kevättalven tunnelmaa, vaikka tammikuun viimeisiä päiviä elellään.

Rannikon asukki saattoi vain ihailla itä-suomalaisten ulkoilusäitä, Pielisen  jääpeitettä ja täydellisiä latuja.

Tuli hiihdettyä kolmena päivänä lihakset kipeiksi, kun vieressä oli tarjolla upeita baanoja. Pehmeää pakkaslunta lähes puoli metriä.

Länsi-rannikolla samalla Suomi-neidon lantiolla on liukasteltu lähes koko tammikuu jäätikköisiä teitä. Perinteisen laduista on päästy nauttimaan pari kertaa. Jäitäkin on vain saaristojen suojissa. Avomeren ovat talvimyrskyt ravistelleet auki useamman kerran.

Mökkipiha näytti metsän suuntaan tänään täysin kesäiseltä. Mökkitie puolestaan oli liukas.

Jäät ovat pakkautuneet rantalepikkoon. Pihoilla ja pelloilla ei lumipeitteestä ole tietoakaan.

Ei tarvinnut ajaa kuin 100 kilometriä rannikolta itään, kun auton ikkunasta avautui joulukorttimaisema. Vanha kunnon luminen talvi. Liekö ilmastonmuutosta, mutta meillä Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan rannikkopitäjissä on kärsitty jo vuosia myrskyisistä, vähälumisista ja liukkaista talvikeleistä.

Tulinkin pohtineeksi matkan aikana kasvuvyöhykkeitä. Olemme lähes samalla korkeudella, Suomi-neidon lantiolla Nurmeksen kanssa. Meidän kasvuvyöhyke on 5, Nurmeksen 4. En ihmettele. Paksu lumipeite suojaa kasveja. Sisämaahan tulee kevät aikaisemmin, eikä kesälläkään merituuli riepottele.

Ladun varrella katselin esimerkiksi haapoja. Niin paksuja ei meilläpäin kasva. Muutenkin metsät näyttivät korkeilta ja reheviltä.

Meri on ihana. Rannikolla kasvaneena kaipaan sen tuomaa raikkautta ja avaruutta. Mutta vaihteeksi kumpuileva vaara- ja järvimaisema miellytti kovasti silmää. Mietin myös, mitä kaikkea nelosvyöhykkeellä saisi kasvamaan omaan kitukasvuiseen ympäristööni verrattuna. Kaikella on puolensa. Rentouttava viikonloppulomanen kuitenkin.