Amaryllis innostuu

Jotkut kasvit tarjoavat mukavia ja toivottuja yllätyksiä. Amarylliksestä on parhaimmillaan iloa moneksi vuodeksi. Tämän amarylliksen sain viime jouluna lahjaksi. Se kukki usealla kukkavarrella ja ilahdutti todella pitkään.

Keväällä upotin sipulin ulos pensaan juurelle ja unohdin sinne. Elokuun lopussa sipuli sattui silmään ja muistin nostaa sen kellariin kuivumaan. Muutama viikko sitten sipuli pääsi taas multaan ja ikkunalle.

Nyt on kasvamassa komea kukkavarsi. Toivottavasti tulee useampiakin.

Isossa talossa on paljon työtä, mutta on siinä myös hyvät puolensa. Esimerkiksi se, että vintin ikkunoilla voi surutta kokeilla monenlaista kasvatusta ja antaa monivuotisille tilaisuuden kukkia uudelleen. Jos tilaa olisi vähän, eikä pihaa lainkaan, tuskin viitsisin amarylliksen sipuleitakaan kesän yli paapoa.

Näissä oloissa sipulit saavat elää omaa elämäänsä minua häiritsemättä. Iloiset yllätykset voi sitten noutaa vintiltä silmäniloksi, kun kukinta alkaa. Ja muistella samalla lämmöllä niitä, jotka tämän kasvin minulle viime jouluna lahjaksi valitsivat. Pitkästi antaa lahja iloa!

Voihan chili!

Kävin tyttärellä Pirkanmaalla ja hämmästyin: Muna taitaa nyt opettaa kanaa ainakin chilin kasvatuksessa.

Olen ollut erittäin tyytyväinen ensimmäistä kertaa siemenestä kasvattamiin chilipaprikoihin. Ne voivat mielestäni hyvin ja tekevät hedelmiäkin. Tyttären metrinen chilipuu on kuitenkin omani potenssiin kaksi. Hedelmiäkin kymmeniä!

Tytär vei siemenestä kasvattamani taimen Toimelasta pikkurillin kokoisena. Se on viettänyt kesänsä kerrostalon seitsemännen kerroksen lasitetulla parvekkeella. Ilmeisesti olosuhteet ovat olleet suotuisat ja lannoittaakin on muistettu.

Omat chilini ovat paljon pienemmässä purkissa, enkä totta puhuen ole loppukesästä enää juuri lannoittanutkaan. Mutta olipa mukava huomata, että kasvipuuhat kiinnostavat myös nuorempaa polvea!

Syysmietteitä

Hohoi, onkohan täällä vielä vastaanottajia? Ensimmäistä kertaa blogini viisivuotisen historian aikana tuli yli kuukauden tauko Toimelan postauksissa.

Syksy ja pimeys ovat niitanneet minut työpäivän päätteeksi nojatuoliin. Ehkä olen hidastunut vanhetessani niin paljon, että aika ja voimat eivät enää riitä koko ajan kaikkeen.

Pihan syystöissä olen ollut tosi laiska tänä syksynä. Viimeisiä haravointeja olisi vielä odottamassa ja tänään ajattelin syreeninlehtiin iskeä, kun kerrankin on valoisaan aikaa luppoaikaa.

Viikko sitten heräsin sen verran kaamoskoomasta, että lenkkeilin läheiselle kalliolle meren äärelle ihastelemaan matalalta paistavaa aurinkoa yhdessä joutsenten kanssa.

Meillä olikin jo hento lumivaippa maassa lokakuun viimeisinä päivinä. Nyt se tosin on sulanut pois ja taas pääsee pihapuuhiin.

Kun aurinko sattuu sopivasti, värejäkin vielä löytyy syksyisestä luonnosta. Pihalla lehdet ovat pudonneet. Onhan toki jo marraskuu.

Heräsin ajan kulumiseen, kun löysin vintiltä valkoisen marraskuunkaktuksen lähes kukassa. Tämä yksilö on ulkoillut kesän portailla ja kasvanut niin laveaksi ja leveäksi, että se ei enää mahdu ikkunanlaudalle. Tiedä mihin tämän nyt sijoittaisin kukkiaan esittelemään.

Punainen serkku tulee vauhdilla perässä, nuppuja on runsaasti. Minusta on joka syksy yhtä ihmeellistä, että jotkut kasvit katsovat synkimmän ja pimeimmän vuodenajan parhaaksi ajaksi puhjeta kukkaan!