Luppometsässä

Suomalaiset tekivät sen taas: Kun hätä on suuri, me menemme metsään etsimään mielenrauhaa ja hyvinvointia. Jotkut meistä tekevät sitä aina, mutta poikkeusoloissa urbaaneimmatkin suomalaiset ovat löytäneet tiensä luontoretkille lähimetsiin, ihan tungokseksi asti. Me olemme totisesti metsäkansaa!

Itse liikun metsissä normaalistikin, mutta metsän merkityksen korostuminen epävarmoina aikoina jotenkin sykähdyttää. Varsinkin, kun huoli metsiemme nykytilasta on ollut itsellä mielen päällä jo jonkin aikaa.

Sunnuntain aurinkoisella metsälenkillä kiinnitin huomioni puista riippuviin "partoihin". En tunne lajeja, mutta jotakin luppoa tai naavaa taitavat olla.

Metsä, jossa tällä kertaa kävin, oli lähes satumetsä. Vanhoja puita, nuoria puita, tuulenkaatoja ja vähän kaikenlaista. Ei tosin oikeasti vanhoja puita. Tämäkin metsä on hakattu talousmetsä, mutta viime vuosina hoito ei ole ollut kovin tehokasta. Niinpä luonnon monimuotoisuus on vallannut hivenen enemmän tilaa itselleen.

Mielestäni lupon ja naavan määrä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan metsissä on viime vuosina lisääntynyt niin, että se suorastaan pistää silmään. Ja sehän on hyvä merkki jos mikä: naavat ja lupot ovat ilman puhtauden mittareita. Ilmeisesti alueemme ilmanlaadussa on tapahtunut muutos parempaan?

Viime vuoden Tieto-Finlandia -palkinnon voitti Jenni Räinän, Anssi Jokirannan, Pekka Juntin ja Anna Ruohosen teos Metsä meidän jälkeemme. Se oli itselleni silmiä avaa lukuelämys.

En ollut ymmärtänyt tai osannut ajatella, kuinka moneen asiaan vanhojen metsien muuttuminen tehotuotetuiksi talousmetsiksi vaikuttaa. Monikaan meistä ei ole koskaan nähnyt oikeasti vanhaa metsää, joka on saanut itse hoitaa itsensä. Pidämme metsinä lähitaimikoita ja talousmetsiä, vaikka ne ovat menettäneet metsinä monimuotoisuutensa ajat sitten.

Jotta monimuotoisuus säilyy, tarvitaan metsässä monenikäistä puita. Lahonneet rungot antavat kasvualustan pieneliöstöille. Kirjan mukaan vanhat metsät toimivat myös nuoria taimikoita tehokkaammin hiilinieluina. Avohakkuut, joita viime vuosina on suosittu, ovat monella tavalla haitallisia.

Helppokulkuiset, saman kokoisia taimia kasvavat talousmetsät toimivat ruokatarjottimina hirville ja kauriille. Ne taas toimivat isäntinä punkeille ja hirvikärpäsille, aiheuttaen meille metsien ihmiskäyttäjille monenlaista kiusaa. Kirjan luettuani ymmärsin, että me itse hoidamme metsät lajiköyhiksi ja houkuttelemme niihin itsellemme epämieluisia vieraslajeja.

Tästä tulikin metsäsaarna. Mutta harmittaa, että me ihmiset luulemme aina tietävämme, miten luontoa pitää hoitaa, vaikka luonto osaa kyllä hoitaa itseään. Jos me vain sen sallimme.

Nytkin olemme saaneet lukea, että turistien ja turistilentojen kaikottua ja liikenteen häivyttyä kaupungeista korona-karanteenin vuoksi, ilma on parantunut. Kiinan kaupungeissa nähdään taas taivas. Venetsian kanavien vesi on kirkastunut ja delfiinit ovat palanneet niihin. Villisiat ja riikinkukot iloittelevat Euroopan kaupunkien tyhjillä toreilla.

Toimillamme on todellakin vaikutusta luonnon tilanteeseen. Muutama, päästöjä vähentävä korona-viikko on saanut luonnosuojelun saralla aikaan enemmän kuin päättäjämme kymmenissä kokouksissaan. Pitäisikö ottaa opiksi?