Vielä elokuu hellii auringolla ja lämmöllä, mutta pakko on uskoa, että loppumassa tämä lysti on. Viljat on monin paikoin jo puitu. Itsellä ei ole viljelyksiä, mutta lenkkipolun varrella tulee katseltua ja tuoksuteltuakin. Nyt tuoksuu jo vahvasti elonkorjuulle.
Tänään kotipaikkakunnallani järjestetäänkin perinnetapahtuma, jossa leikataan ruista sirpillä ja tehdään kuhilaita. Ei tosin tällä pellolla, joka ei taida kasvaa ruista vaan jotain aivan muuta.
Mustikka kypsyi myöhässä ja poimintakausi sen kuin jatkuu. Vielä eilen olivat marjat metsässä isoja kuin pensasmustikat. Ja vielä aivan hyviä poimittaviksi. Tekisi mieli hakea vielä lisää, mutta taidan tyytyä leipomaan piirakan eilisestä saaliista.
Siemenkukkien kirjo hehkuu kasvimaalla. Itsekseen siemennelleet kehäkukat ovat saaneet seurakseen ruiskaunokkeja ja unikoita. Ja ehkä jotain muutakin. Kunnolla väriä elämään.
Punapellavakin ehti lopulta kukkaan. Pieni, mutta ponteva siemenestä kurkottaja taistelee elintilasta muiden kasvien seassa sitkeästi. Uusi tulokas Toimelan pihapiirissä.
Mutta nyt taidan lähteä poimimaan pensaista karviaisia ja herukoita. Ne jotenkin kummallisesti nahistuvat paikalleen. Puutarhamarjojen sato jäi tänä kesänä aika heikoksi.
Aurinkoa on saatu ja tänään tuli vähän vettäkin taas. Elämäni ensimmäiset avomaankurkut kasvavat silmissä. Kukahan osaisi kertoa, milloin nämä ovat kypsiä syötäviksi? Pitäisikö jo napsia pois, ettei yöhalla tule ja napsaise minun puolestani?
Saatiin lopulta paljonpuhutut elokuun samettiset illat. Pohjanmaallakin alkavat illat pimetä, mutta kesäkukat ovat vasta innostuneet elämästään lämmön myötä. Toivottavasti lämpöä vielä riittää pitkälle syksyyn ja ehdimme nauttia kukinnasta.
Tämän kesän ehdoton perennatulokas Toimelan pihapiirissä on karpaattienkello. En ymmärrä miksi en ole sitä ennen hankkinut, vaikka usein on ollut mielessä.
Karpaattienkelloon liittyy paljon nostalgisia muistoja. Se on nimittäin ensimmäinen perenna, jonka olen koskaan elämässäni itse puutarhakaupasta ostanut ensimmäiselle pikkuriikkiselle rivitalopihalleni neljännesvuosista takaperin. Se ensimmäinen oli tosin sininen, kun tämä vuoden tulokas on nyt valkoinen.
Mutta ainakin Keski-Uudellamaalla, missa silloin asuimme, karpaattienkello viihtyi loistavasti ja kukki kesästä toiseen. Toivottavasti tämä valkoinen on yhtä uskollinen kukkija täällä Pohjanmaan lakeuksilla viitosvyöhykkeellä.
Toinen uusi tulokas on ensimmäinen kärhöni, mantsuriankärhö. Sitä mainostettiin varmana menestyjänä ja helppohoitoisena kärhönä. Ei sitä juuri ole tullut hoidettua istutuksen jälkeen, mutta ei se kyllä mikään erityinen sukseekaan ole ollut. Kasvusto on vielä aika matala, kukkii tosin.
Istutin näitä kaksi köynnöskehikkoon vierekkäin. Tämä toinen on ihan terveen näköinen ja voimissaan. Velipoika vieressä on sen sijaan joutunut kirva- ja etanahyökkäyksen kohteeksi. Toivottavasti torjuntatoimenpiteeni onnistuvat ja toinenkin pieni kärhön alku jää henkiin.
Katselin Kruunuvuokon kärhökuvia ja siellä mantsuriankärhökin rehottaa aivan mahtavana. Saapas nähdä, yltääkö tämä minun kärhöni koskaan edes puoleen siitä kukkamäärästä :). Mutta täytyy yrittää ja antaa kasville aikaa. Näilläkin leveysasteilla.
